perjantaina, lokakuuta 12, 2007

entä jos kaikki olisi käynyt toisin?

lauantaina, syyskuuta 01, 2007

Ilmoitusluontoista asiaa,

koska onhan merkittävää, että Ilkan ja Sainarin arkut vaihtoivat tänään väriä. Niistä tuli mustia, simsalabim! Tai ainakin toivottavasti tuli, en jaksaisi maalata uutta kerrosta... Ilkan huussi saa nyt myös asukeiksi pieniä rautalankaihmisiä (6 mrd kpl) ja se sijoitetaan mummo-Hannikaisen peräkamariin. Aah! Tervetuloa katsomaan Torakoita 14.9. alkaen tänne Genelle näin.

Elinak.

keskiviikkona, elokuuta 08, 2007

Palikka ei näe metsää puilta

Hei kaikki.

Kiitos pinokkiolaisille esityksistä, viihdyin, nautin ja olisin mielelläni tullut kuokkimaan esityskautenne loppujuhlaankin. Mutta. Ajattelin olla itsenäinen, eli tartuin sunnuntai-iltana pyörään. Intoa ja varusteita mukanani ajoin Koutaniemeä kohti ja hyräilin jotakin leppoisia. Ja ajoin leirikeskuksen ohi! Aaaarggh! Tajusin sen vasta puskettuani polkimilla parikymmentä turhaa kilometriä. Enkä missään vaiheessa uskaltanut tarttua puhelimeen ja kysyä tietä, vaikka reitti oli alusta asti epävarma. Sinkuttelin takaisin kotiin kolmen tunnin reissultani.

Alkumatkasta yritin keventää kulkua pohtimalla elämän tarkoitusta. Ensin mietin lempeän liikuttuneena harrastajateatterin porukkaa, joka kaikkine uusine kasvoineen ja ihme juttuineen on minusta oikea, tärkeä ja puoleensavetävä. Sitten kaivelin esille kansallisromanttisuuttani ja ihastelin lehmiä ja maisemia. Tsemppasin pontevia jalkojani, että olisin nopeammin perillä ja unohtaisin napani ja saisin kuunnella kaikkien juttuja. Loppumatkasta jouduin toteamaan, että suuren oivalluksen, onnen- tai kuulun joukkoon -tunteen sijasta pyöräilynäytelmäni esitteli itselleni vain tyhmyyttäni ja ylpeyttä.

Voih nyyh, tässä kohdassa lukija saa itkeä säälistä. Minulla on toinenkin aihe. Pohjois-Helsingin kaupunginteatteri. Hiukan aavistelen sen liittyvän Paskan näytelmän esiin ruoppaamiin ajatuskuvioihin, mutta pahoin pelkään, että olen todellisuudessa täysin pihalla. Puoluepolitiikka? Vanhat muodot? "Vihollisista" yhtä kuin "me", yhtä kuin uusi taide? Odotan nyt sellaista salaista, arkaluonteista tietoa itselleni, joka paljastaisi, että kaikki on huijausta tai edes tarkasti ohjelmoitua tai mitä tahansa... Liityn vaikka Pohjois-Helsingin kaupunginteatterin jäseneksi, siis sen toiminnan vakoojaksi, jos en muuta kautta pääse jyvälle!

Ylläni on manaus. Serkku, 5v: "Näytät ihan mr Beanilta!"

Voikaa hyvin!
terveisin Elina Manninen

sunnuntaina, heinäkuuta 29, 2007

Voi kun oltiin pikkasia!



(Pidetään blogi hengissä vaikka hampaat irvessä, vai?)

lauantaina, kesäkuuta 02, 2007

salonkikelpoiset

keskiviikkona, toukokuuta 09, 2007

Punaisia päin!

Muistattehan, että sunnuntaina 13.5. on yleinen kansalaistottelemattomuuden päivä!

tiistaina, maaliskuuta 13, 2007

Osama löydetty!

Viidessadas Paska posti.

Osama se on kiero veijari. Oli taas pujahtanut piiloon, mutta Suvi sen lopulta löysi. Siis sen taulun. Kannattanee kysellä sen löytöpalkkion perään Georgelta.

Niin tosiaan, pittääpä muistaa äänestää. Otin tänään jo nuo jotkut ennakkoäänestyslaamakkeet matkaan, että josko kävisin. En tiedä vielä yhtään, ketä äänestää. Summassa! Se on sitä politiikkaa! Pieni dilemma tai jopa trilemma, pienen puolueen edustajaa äänestämällä saisi kasvatettua pienten puolueiden vaikutusmahdollisuuksia, mutta valitsemalla jonkun kolmesta suuresta, vaikuttaisi periaatteessa isompiin asioihin, kun nehän ne kamppailee pääministeriyydestä (?!) ja hallituspaikoista. Että jos valitsisi niistä vähiten pahan vaihtoehdon. No jaa, ei se ehkä ole demokratiaa, jos taktikoi. Pitänee vaan äänestää jotakin, jota oikeasti kannattaa. Tosin en tiedä täältä ketään edustajaa, että helppopa tässä nyt ruveta kannattamaan. Yksi vaihtoehto olisi myös äänestää oikeasti jotain tosi marginaalipuoluetta, ihan vaan puoluepolitiikan kentän laajentamiseksi. Vaikka IKL:n tai SKP:n edustajaa. Ei sitten passaisi valitella siitä kansanedustajien tasapaksuudesta. Ja saisi sinne minusta muutama ääriänkyrä päästäkin.

Ens viikon torstaina studioon nakuttelemaan tiukimmat klezmer-kompit ja jatsit. Levy se tulla jollottaa.

Kävinpä juuri lunastelemassa lippuja Suomi-Serbia maaotteluun kesäkuulle. Nyt täytyy vain toivoa, että Litin kultajalat eivät petä. Pitäisihän Mestari nähdä elävänä.

Ilkka

sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2007

Muistakaa äänestää!

Olemmehan sitoutuneet äänestämään kaikissa vaaleissa seuraavan - - oliko sen nyt kymmenen vuoden ajan?!

perjantaina, helmikuuta 23, 2007

TNP:n palaute

Palaute tuli tänään kirjallisena genelle. Kritiikki kohdistuu lähinnä tuohon vallankäyttökritiikin lupailuun, jota esitys ei raadin mukaan lunastanut. Muuten melkoista hehkutusta. Hauskaa tässä on se, että täällä Kajaanissa kotiesityksissä se vallankäyttöosasto nousi kuitenkin siksi ykkösjutuksi, noin niin kuin julkisessa polemiikissa. Samat asiat ei toimi kaikkialla. Palaute on luettavissa täällä, en saanut sitä sähköisessä muodossa joten en voi pistää blogiin.

-e

tiistaina, helmikuuta 20, 2007

hetkiä mielikuvina

Ei minulla varsinaisesti mitään painavaa asiaa tänne ole, haluan vain kertoa tästä hetkestä jostain syystä. Nyt.

Istun Koko Teatterilla, Helsingissä, näyttöpäätteen ääressä, on kolmea vailla kuusi iltapäivällä ja ulkona on pirun kylmä. Pimeä on saapumassa, hyvin hämärää jo. Kuulen baarin puolelta musiikkia, vaikka baari ei olekaan auki. Äsken saapasteli sisään englantilainen musikantti soittaakseen jollekin miehelle (joka saapasteli myös sisään) jonkun sonaatin baarin pianolla. Ovi oli lukossa, joten aukaisin sen heille ja päästin sisään. Ovatkohan nuo pussailun ääniä, joita kuulen baarin puolelta? Mikäli, niin ilmeisesti tuo heppu on lähemmässäkin kanssakäymisessä muusikon kanssa. Nyt he ovat lähdössä. Herra käy vielä vessassa, kuulen kaakelin ääniä.

Rypistelen tietokoneen rannetukea. Valot palavat. Tuo tiiliseinä on kyllä hauska sisustuksellinen ratkaisu. Nyt pariskunta lähtee. Kymmenen sekuntia sitten musikantin miesfrendi kertoili hieman nolostellen, "The bathroom.. it's a bit nasty." En usko hänen tarkoittavan että vessa olisi sotkuinen konkreettisesti, vaan luulenpa hänen tarkoittavan vessan sisustusta. Tällä paikalla on muinoin ollut pornoleffateatteri, siitä ajasta ikään kuin jäänteenä ovat säilyneet aikuisviihdefilmijulisteet ja -kuvat miesten ja naisten saniteettitiloissa.

Meniköhän tuo lukkoon tuo ulko-ovi? En ole ennen kuullut kun seinäkello lyö sekunteja noin kovaa. En ole yksin täällä, toisesta huoneesta kuuluu skannerin ääniä. Ja hiiren keskirullan rullausta. Siellä tehdään töitä.

Aatoksiani nyt. Nälkä. Ostin hätävaraksi baarin puolelta suklaapatukan, jota kadun. Sain taas työmarkkinatukea liian vähän, mikä tarkoittaa nyt konkreettisesti sitä että olen taloudellisesti todella pahassa kusessa. Se ei minua harmita oikeastaan ollenkaan jostain syystä. Vallitseva ajatus ehkä on, että nuorena täytyy olla vähävarainen. Minua huvittaa ajatella noin. Mutta (ja nyt tulee ehkä tämän koko kirjoituksen pointti) olen äärimmäisen onnellinen tällä hetkellä siitä, ettei päällimmäisenä murheenaiheenani ole TAIDE TAIDE TAIDE TAIDE TAIDE, vaan yksinkertaisesti, raha.

Ihan totta. Ajattelen tällä hetkellä eniten sitä, miten pysyn leivän syrjässä kiinni seuraavat viikot ja millä ihmeellä maksan vuokrani. Ja se on enemmän vapauttava kuin ahdistava tunne. Taide, sosiaalinen- ja tunne-elämä, terveydentila ja kaikki muu tulee kaukana perässä. Eikä taide ole suinkaan päällimmäisenä tuossakaan sakissa. Olen ehkä havainnut nyt sen (subjektiivistahan tämä on, ei pidä sekoittaa normikäytäntöön), että mitä enemmän päin persettä käytännön asiani ovat, sitä huojentuneempi on oloni. Tai siis, käytännöllisemmin katsottuna, mitä enemmän painin raha-asioiden kanssa, sitä vähemmän ajattelen muuta. Tai siis vielä tarkennettuna: sitä vähemmän suurentelen muita asioita. Jostain kumman syystä oloni on tällä rahapulmien aallolla horjuessani todella hyvä, itsevarma ja luottava. Sillä rahaahan aina jostain saa ja vuokran maksettua, aivan varmasti, jollain konstilla, hätähän se keinotkin keksii. Mutta tämä kaoottisuus tekee elämästä piirun verran helpompaa. En osaa sitä millään tavalla perustella, mutta otetaanpa esimerkki:

Taide. Teen taiteesta helposti ongelman itselleni. "Miksi sitä ja miksi tätä?" ja "Millä perusteella ja mikä on tämän jutun juju?" tai "Miten tähän saisi metatasoja ja provoa?" Nyt en enää tee ongelmaa taiteesta. Lähinnä johtuu siitä, että minulla on muuta ajateltavaa, mutta myös johtunee siitä että enää tuollaiset taideristiriitaisuudet eivät minua saa enää suurentelemaan niitä ja tekemään niistä ongelmaa itselleni. Pikkujuttujahan nuo eivät ole, mutta jotenkin taide (joka siis on nyt kaukana taustalla takaraivossani) tulee ilmi elämässäni ja päähäni lämpiminä väreinä. Ei mitenkään pelottavina mörköinä. Taide on balanssissa kerrankin päässäni ja se on mahtavaa! Niin kaikki muukin on balanssissa, koska raha on niin dominoiva moottori. Enkä valehtele kun sanon että nautin tästä jollain tapaa.

Mutta siinä vaiheessa kun sitä rahaa sitten on, alkaa jälleen suurentelut. Ei sekään ole paha, ei missään tapauksessa, voisin kutsua vaikka osaksi luonnetta. Mutta siihen asti, nautin tästä yksinkertaistamisen mahdollisuudesta.

Tulenpa käymään Kajaanissa tässä joskus kunhan saan talouden balanssiin. Silloinpa nähdään! Voikaa hyvin ja hyvää!

-jonne-

maanantaina, helmikuuta 19, 2007

iiiks mun tutkimus

vastailus musiikkimies kalle

Ilkka, ole ylpeä hiteistäsi ja vielä ylpeämpi niistä biiseistä, joille ei kuulija ensi hätään keksi nimeä, hitin "arvoonkin" kai vaadittaisiin tiettyä yksinkertaisuutta.

musiikin viikonloppulapsilla on vähän harjaantumattomat korvat. esimerkiksi minulla on kyllä korvat, mutta en ole erityisen tietoinen siitä, mitä nyt ihmiset kuuntelevat paljon, mikä seikka vetää mukaansa uudessa kappaleessa tai mistä milloinkin joku kappale saa tunnelmansa ja värinsä ja onko tunnelma erityinen vai mitä. olen hyvin iloissani siitä, jos kuulen hyvää, joko sattumalta tai guruja vakoilemalla löytämääni, musiikkia. en silti tiedä, mitkä ovat laadun takeita, enkä osaa välttämättä sanoa, mitä kuulin, sopiko se tilanteeseen tai sellaista. usein kommenttia on helpoin sanoa tarjottimelle laitetuista jutuista: se alun oven kolahdus oli niin traaginen ääni tai pääsipä laulaja korkealle tai tässä nyt oltiin selvästi Afrikassa, kun tuo rumpu...

yritän sanoa, että usko mies, huijaisit itseäsi, jos tekisit helpompaa, ja silläkin on arvonsa, ettei yleisö pysty pukemaan sanoiksi kuuntelukokemuksiaan musiikista vaikkapa Paskassa.

väitän, että Paskassa musiikki provoilee ja kaunoilee, soljuilee ja rytmittelee itsensä läpi keskinäyttämön härdellistä piittaamatta, monella tasolla, biisistä riippuen. en tiedä, onko sellainen taustamusiikkia. taustamusiikkia kai käytetään tuomaan turvallisuutta, poistamaan kiusaantuneisuutta ja kaupoissa edistämään myyntiä. alitajuntaan uivaa musiikkia, huu! ehkä Paskakin musiikki on jo aivopessyt kaikki onnettomat tai sinisilmäisesti onnelliset kuulijansa. eipä ole paljon sanomista enää sellaisilla aivoilla. "tuli vain outo tunne: pakene vuoristoon!", "ajattelin liittyä Kajaanin Harrastajateatteriin", "todella, mikä on elämässä tärkeää?" ja aina vannominen: "en minä kuullut mitään musiikkia siinä näytelmässä!", "kautta kiven ja kannon! ei siinä ollut musiikkia!"

Paskan musiikki on vähän kuin ne Sampon taulut: ottaa silmään, esittelee, on tuntematonta ja tuttua, tutustumisen arvoista, historiasta ja nykyhetkestä ammentavaa, uusilla väreillä ja omalla tyylillä tehtyä, sopivassa suhteessa huolellisen ja huolettoman tuntuista työtä.

elinahm

maanantaina, helmikuuta 12, 2007

Tilinpäätös

Eilen illalla tuumin Paskaa henkilökohtaisen tekemiseni tasolla. Tuuminpa nyt uusiksi.

Tämä keskittyy nyt lähinnä kakkospuoliajan musiikkiin.
Karrikoiden projekti eteni osaltani jotakuinkin niin, että koin jonnekin ensi-illan kynnykselle asti olevani ainoa, jonka mielestä tämänkaltainen musiikki oli perusteltua. Bändissä ilmapiiri muuttui ehkä siinä vaiheessa, kun ruvettiin Matin kans tekemään ykkösen biisejä enemmänkin yhdessä. Siihen asti koin olevani jotenkin ainoa, jolla on tavoite tämän projektin suhteen, siis musiikillisessa mielessä. Ja koen yhä epäonnistuneeni jossain, koska bänditreenit olivat sooloprojektin tuntuisia ja muille pitkälti "pakollisia". En tiedä tosin syytä.

Muutenkin tuntui, että koko työryhmässä olin yksinäni biisieni kanssa. Tai että sinne olisi mielummin otettu kymmenen uutta Mustelmaa ja Terroristia kuin sitä mitä nyt oli. Tilanne muuttui toki sitten, kun kakkonen saatiin rullaamaan, johtuen varmaan siitä, että kun se kakkonen vaan jotenkin toimi ihan hiton hyvin.

Tämä on nyt aikamoista hedonismia, mutta minä olen ihan hemmetin harmissani siitä, että vaikka nyt kritiikeissä musiikille uhrattiin yhteensä muutama lause. Jos nyt vertaa vaikka Lesken suitsutuksiin. En nyt väitä, etteikö siinäkin olisi ollut hyviä biisejä, mutta ei siinä semmoista ruudinkeksimisen makua ole. Bändi näytti siinä hiton hienolta, energiaa oli ja kaikkea, mutta ei ne biisit nyt muutamaa lukuunottamatta mitään ihmeellisiä olleet, ja eipä tainnut yksikään olla millään lailla uutta tai poikkeuksellista näyttämömusiikin historiassa. Paskan musiikki oli kuitenkin ainakin minulle ennenkuulumatonta, ei pelkästään näyttämömusiikkina vaan musiikkina yleensäkin. Esimerkiksi Laiva sateessa biisi, joka oli ehkä Leskestä toimivimpia, on kuitenkin lähinnä nätti runo säestyksellä, periaatteessa aika tavallinen pop-biisi. Jos sitä vertaa sitten kakkosen biiseihin, niin noh en minä oikein osaa selittää.

Tuntuu siltä, että on ihan sama minkälaisia biisejä tekee. Tai että jos on nätti runo, niin kyseessä on nerokas teos. Väittäisin, että jos Paskan katsojia pyydettäisiin mainitsemaan kymmenen asiaa esityksestä, niin ainakaan puolella niiden joukossa ei olisi musiikki (paitsi juu, kyllähän ne sen Kaipaavan muistaisi, tämä ole tarkoitus kuulostaa näin mustasukkaiselta). Kirkkopelto sanoi ekassa teatteritapaamisessa, että taiteen tavoitteeksi pitäisi ottaa yksilöllisellä tasolla valaistuminen ja yhteiskunnallisella tasolla vallankumous. Nyt minä yritin sitä vallankumousta ja epäonnistuin. Valaistumisesta en osaa sanoa. Olen vaan vihainen siitä, että musiikissakaan ei ole mitään väliä kunnianhimolla eikä niillä taiteellisilla pyrkimyksillä, minkä puutteesta nykyajan teatteria moitittiin. Ja siitä, että yleensäkin ihmisillä menee joku sensuuri päälle, kun musiikki menee vähän yli jostain radiotavarasta.

No joo, kyllähän sitä jotkut yksittäiset katsojat olivat aika hurjissakin fiiliksissä musiikista, mutta kai se suurimmalle osalle oli vaan sitä taustamusiikkia (tämä oli nyt semmoinen halventava ilmaus, koska taustamusiikkiahan sen periaatteessa pitikin olla).

Mulla oli perjantai-iltana muuten yhden porukan kans free jazz -keikka. Oli ehkä parasta mitä olen ikinä kuullut tai soittanut. Noh, yleisö ei ollut niin innoissaan, mutta minä olen siitä asti ollut metrin maanpinnan yläpuolella. Toisaalta on ollut semmoinen olo, ettei kiinnosta yhtään treenata tai tehdä biisejä, kun se oli niin upeaa, että ei tuommoista varmaan enää tule. Hitto, kun se kuulosti kauniilta! Ei ollut semmoista metelifreetä, mitä aina joskus joutuu kuuntelemaan.

Blah.

Ilkka

sunnuntaina, helmikuuta 04, 2007

Hupia

Oon vähän ottanu selvää tästä jyväskylän teatteriscenestä. Lähinnä oon vaan vilkassu mitä teattereita täällä on ja mitä esityksiä tällä hetkellä pyörii et jos vaikka jotai kävis vilkasemassa. No niin. Nojaa rauhassa taaksepäin ja rentoudu niin kerron löydöistäni.

Jyväskylän Huoneteatteri
Olga
"Tarina YKSINÄISESTÄ (sana muistiin), mutta elämäniloa vielä pursuavasta vanhasta naisesta.

Teatterikone (Generaattorihan on teatteria tuottava kone? Pelkkä yhteensattumia?)
Marie Valerie
"Monologinäytelmä naisesta, jonka kuuluisuus muuttuu sairaalahuoneen YKSINÄISYYDEKSI." (!!)

Jyväskylän Kaupunginteatteri
YKSINÄINEN nainen (!!! nimi kertoo jo pointtini)

Mikä tätä jyväskylää vaivaa?! Masentuu kun lukee tuota yksinäisyysteeman julistusta. No onhan kaupunginteatterilla myös Cabaret-musikaali, joka myös kajaanissa oli joskus viime vuosikymmenen lopulla muistaakseni ja hulvaton mieltäylentävä komedia Leipurin vaimo (vois vaikka käydä vilkasemassa, millasta huumoria täällä kylvetään). Tuon Olgan aattelin kyllä käydä katsomassa. Varmaan ens viikonloppuna sitte. Ei oo pitkä matka tästä meidän kämpältäkää.

Vielä sokerina pohjalla.
Jyväskylän Kaupunginteatteri esittää:
Nouse lempi
"Lauluja rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta." (!!!!!!)

Teidän. Rambo.

lauantaina, helmikuuta 03, 2007

Huone punastui taas himpun verran

Täällä on taas vaihteeksi elämää. Kestäisipä elo hetken.

Arkku tuli kotiin. Riittävän tilava kyyti löytyi lopulta siskon kaverilta, jonka auto löysi Messeniuksentielle ihan itse. Äiti siunaili arkun painoa kantaessaan sitä apunani rappukäytävässä kolmanteen kerrokseen, vaikka mainitsin sen olevan tällä hetkellä höyhenenkevyt ja arkkuna siitä kevyimmästä päästä. Vastaantuleva naapuri oli vitsikkäällä päällä ja kysyi, oliko laatikossa pilkottuna se vanhempi tytär.

Kotona arkku tuntuu hirvittävän isolta, pää melkein osuu kattoon kun päällä seisoo. Siivosin ja järjestelin arkun uudestaan. Löysin sisältä pari vanhaa plaria, joitakin kohtausluetteloita (muistanette varmaan, että jossain vaiheessa Parviais-kohtaus oli ensimmäisenä?), karkin, yksinäisiä tulitikkuja, usea moniste Ratsatuslaulun nuotteja, palaneita sädetikkuja, valokuvia, jotka olivat olleet esillä ja valokuvia, joita kukaan ei nähnyt.

Nyt arkku sai arvoisensa paikan huoneestani. Uudeksi asukeikseen se sai Pottereita ja aikakauslehtiä, kannen päälle heitin lampaantaljan. Arkun päällä on nyt hirveän hyvä istua, seinään nojaten ja menneitä miettien.

Elinak.

(ps. Jaanalle terkkuja)

perjantaina, helmikuuta 02, 2007

Takaisin virtaan

Matin ja Petran posti kirvoitti minussakin kirjoitus innon.
Minun piti laittaa tämä tänne jo eilen, mutta jostain kumman syystä blogimme tökki.

Sunnuntaina Tampereelle saavuttuani olin äärettömän väsynyt. Tuntui ettei jaksanut nauraa itselleenkään ja se on huolestuttavaa, mutta ohimenevää. Ennen uniterapialle pääsyä piti kävellä haitaria perässä vetäen parin kilometrin matka kotiin. Miksikö kävelin? Bussi olisi tullut vasta 17 min päästä ja kerkesin siinä ajassa kävellä koko matkan.
Minua odotti kotona täysi jääkaappi, sipsipussi ja limpparia. Siskoni avomiehensä kera majoittui luonani viikonlopun. Kiitoksena siitä löysin nämä aarteet. Oli nannaa...ja seuraavana aamuna seitsemältä pyykkivuoro.

Kauhean pitkä tammikuu...olen kerinnyt jo sotkea kahden maailman väliä. Hurjan luonnolliselta tuntui palata lämmitystreeneihin pari viikkoa sitten (vaikka asetelma on monella lailla erilainen kuin viime vuonna), aivan kuin vain nukutun yön jälkeen edellisestä kerrasta. Harjoitukset ja esitykset tulivat muutenkin hyvään saumaan. Aloin jo ikävöidä teatteri ja musiikkitouhuja, tätä meidän juttua, voimaa, luottamusta, huumoria, lämpöä, energiaa ja ystäviä. Minulla on ollut pisin tauko aiheesta varmaan moneen vuoteen. Hengähdystauko on tehnyt toki terää. Opinalani myös lähentelee jossain määrin viime vuosien touhua, hyvin eri kantilta kylläkin ja olen hyvin kiinnostunut ja motivoitunut opiskelusta.

Kuorotoiminta tuo mukavasti vaihtelua arkeen. Teatterin suhteen en tiedä jatkon päälle mitään...minä myös vierastan "idols"hakuprosesseja ja arveluttaa muutenkin millaista uudessa paikassa, uudessa yhteisössä toiminta olisi monen vuoden tiivin Kajaanipohjan jälkeen. Onko se sitten arkuutta, arvostelua, epäluottamusta itseen, nostalgian paloa vai mitä, hakematta jättäminen siis... Kiinnostukset touhua kohtaan on vääjäämättä kuitenkin kovat ja ei yhteisön ja teatteritoiminnan muodon erilaisuus sinänsä pelota. Tottakai kaikki täällä on erilaista - aika aikaansa kutakin. Kulta-aika Kajaanissa osui tiettyyn aikaan, ihmisiin ja omaan elämänvaiheeseen.
Kahdenkympin kriisikin kait tässä on menossa. Sopeutumista uuteen elämään, elämäntyyliin, vapauteen, vastuuseen ja omaan asemaan yhteiskunnassa sekä tavoitteisiin ja haasteisiin.

Kesätöitä haen täältä, kaupan kassalta, mutta piipahdan toki Kajaanissa jonain sopivana ajankohtana sitten kesällä. Pitäähän kesäteatteria toki käydä katsomassa. Ja onhan tässä vielä kevättä käydä siellä. Haluaisin kovasti olla mukana tässä Paskan jatkoprojektissa, mutta täytyy olosuhteiden pakosta siirtyä sivummalle seuraamaan mielenkiinnolla.

Tiedotusopin luennolla käsiteltiin tiedotusopin oppihistoriaa. Minulle selvisi Frankfurtin koulukunnan olleen avantgardistisen taiteen puolella, vastapaino kulttuurituotteiden standardisoitumiselle, voiton tuottamiselle. Jos jokin muu oli saattanut mennä ohi, heräsin. Minulle tuli mieleen Sami, "Olet kuuma"-kyltti ja ilmapallo.

Kaunista jatkoa teille, antakaa kuulua itsestänne!


Suvi

torstaina, helmikuuta 01, 2007

joo terve

surkea olo.
tuntuu tyhjältä, koko elämä. nyt just kun on kauheesti kaikkea tapahtumaa, teatterin ja muun elämän osalla myös. ärsyttää tämmöset olot, kun ne ei johdu mistään tai johda mihinkään, ärsyttää ja tympäsee vaan ja kaikki ihmiset ja kaikki asiat ärsyttää vaan.
on ollut niin kiire viime aikoina ettei ole ehtinyt miettiä mitään asioita. ei oo ehtinyt miettimään sitä että on tylsää. tuntuu siltä niinku ei olisi elänyt ollenkaan viime viikkojen aikana, suorittanut vain kaikenlaista. jännä kun mikkeli ja kaikki oli tuona aikana, ja siis tykkäsin reissusta kauheasti, siitäkin huolimatta että etukäteen olin ihan vittupäänä asian suhteen.reissu kuitenkin kääntyi iloksi sekä odotukseksi siinä vaiheessa ku lämmittelyviikonloppu pyörähti käyntiin ja päästiin tekemisen meininkiin. mutta siitä huolimatta nyt vaan tympäsee ja ärsyttää. vaikka reissu oli mahtava ja kiva niin tuntuu ettei se antanut itselle paljon mitään. kaikki semmonen palaute ja kehitys ja semmonen mitä tuolta on voinut mukaan tarttua tuntuu merkityksettömältä, ja kun tuo Paska on kuitenkin minulle ainakin niin entistä elämää että siihen on jotenkin tosi vaikea suhtautua ja sitä on hirmu vaikea elää. se voima mikä siinä on, varsinkin toisella puoliajalla, ihmisten avoimuus, läheisyys ja henkilökohtaisuus, ei tuntunut miltään. juuri sitä minä tässä vaiheessa elämääni kaipaisin. se ongelma mikä minulla on aina ollut esim. koulunkäynnissä, välinpitämättömyys, tuntuu nyt hiipivän elämän muillekkin osa-alueille. arki rullaa eikä tunnu miltään. vituttaa tommonen. varmaan johtuu siitäkin tämmönen epämääräinen olo kun on ollut niin hulina ja hurja,tapahtuma- sekä muutos"rikas" talvi. ja tämä olo on varmasti just nytten jostain syystä, on huomenna jo paremmin.
siitäkin ahdistus ja semmonen jonkunlainen väsähdys johtuu kun työt loppui tänään.nyt minun ei tarvitse enää kuluttaa puolta päivän hereilläoloajastani ihmisten miellyttämiseen ja mukavana olemiseen. toisinaan kun lähtee mopo keulimaan niin sitä ei saa hallintaan ennenkuin se kaatuu, vaikka kova jätkä rossailemaan olenkin. ja se juilii kun sitä mopoa nykii niskoilleen ihan tietoisesti.
mutta noh, tämä olo on nyt ja aina toisinaan pitää olla tämmönen epämääränen vitutusolo että menee vaan jonnekkin ja tekee vain jotain, tässä tapauksessa kirjoittaa eikä lue. eikai siitä sen enempää
terveisin lontti.

Omituinen paikka tämä maailma.

Tunnen ensimmäistä kertaa todella että minulla on oikeus ja asiaa ja halu kirjoittaa tälle palstalle. Että olen oikeasti osa tätä ryhmää kun tarpeeksi monta yötä ja päivää olen ollut retkellä kanssanne. En ole enää turisti. Vaikka en koskaan voi olla "täysipäinen" jäsen joukossanne kun koko matkaa en mukananne kulkenut mutta nyt ehkä jo tarpeeksi pitkän.

Tuntuu hölmöltä kun on jotenkin sellainen olo että kaikki on tehty. Vaikka se ei ihan totta olekaan. Tarkoitan eloani ja tekojani Kajaanissa. Höyläpenkkiä toki tulee vielä ja kesällä leirit mutta ajatus siitä että haaveet pitäisi nyt suunnata jonnekin muualle, uusiin maaleihin, eri ihmisten kanssa (jaa kenen ihmisten, en minä täällä mitään ihmisiä tunne!), tuntuu olevan ihan liikaa.

Tällä hetkellä istun Tammelan koulun opettajanhuoneessa. Puuhastelin 3päivää ekaluokan kanssa ja huominen on taas tyhjää täynnä. Ehkä aamulla taas puhelin soi ja joku koulu tarvitsee minua. Itsehän minä tätä halusin mutta on tämä silti omituista. Juuri kun alkaa muistaa mihin suuntiin käytäviä pitää kävellä, oppii lasten nimet ja muutama naama opettajanhuoneessa alkaa näyttää tutulta ja ystävälliseltä, kaikki on ohi. Minä olen kai pätkätyöläinen. Minulla ei ole yhtään työkaveria. Sissihommia.

En minä silti valita. Elämä vain nyt on tällaista asettumista ja leijumista. Lilluntaa jossain tilassa, suurimman osan aikaa
ilman maalia.

Illalla jatkuu oman elämäni idols kun menen yhden improryhmän pääsykokeisiin. Olen jo periaatteellisesti niin vastaan kaikkea pääsykokeilua ja itsensä tärkeäksi tekemistä että ajattelin jättää menemättä. No, ehkä menen kun olen kerta jo kakkosvaiheessa. Että niinku teatteriviikonlopussa. Huoh. Ja improteatteri... Onkohan se mun laji. (Ja nyt joku niistä käy lukemassa tämän ja en todellakaan pääse mihinkään ryhmään). No, katsotaan.

Nyt soitti Noora-ystävä ja lähden hengailemaan tuonne keskustaan. Josko ostaisin itselleni jonkin kauniin tavaran ja tulisin onnellisemmaksi. Materialismi on hieno aate. Ja tämä hengenvuodatus jäi aivan kesken ja elämä on edelleen vaan omituista.

Matti, sä olet mun sankari. Ihana teksti.

Voikaa hyvin kaikki.

Pus.

Petra

Jari Litmaselle suunnitellaan näköispatsasta

Jari Litmaselle suunnitellaan näköispatsasta
Julkaistu: 12:03

stt–hs


Jari Litmanen

Lahti. Jalkapalloilija Jari Litmaselle puuhataan näköispatsasta Lahteen. Hanketta ajaa junioriseura FC Reipas. Patsaan pystyttäminen vaatii arviolta 100 000 euroa. Valtakunnallisen keräyksen järjestäjäksi on lupautunut Palloliitto.

FC Reippaan puheenjohtaja Harri Metsänen kertoo idean tulleen lahtelaisyrittäjä Antero Korhoselta, joka on nimetty patsastoimikunnan puheenjohtajaksi.

"Kuvanveistäjää uskaltaudumme etsimään sitten, kun rahoitus on reippaassa vauhdissa. Toivomme asioiden lutviutuvan niin, että patsas voitaisiin paljastaa ensi vuonna. Kaupungilta on saatu alustava lupaus siitä, että paikka löytyy Litmaselle tutun Suurhallin vaiheilta."

Rahoitukseen luodaan kannatustuotteita samaan tapaan kuin puuhattaessa Siiri Rantaselle hiihtäjäpatsasta Lahden urheilukeskukseen.

Metsäsen käsityksen mukaan Suomessa ei toistaiseksi ole yhtään jalkapalloilijapatsasta. Litmanen, kohta 36, on pelannut ennätykselliset 106 A-maaottelua ja tehnyt niissä 28 maalia. Seuratasolla hänen suurin saavutuksensa on Mestarien liigan voitto Amsterdamin Ajaxissa vuonna 1995.

keskiviikkona, tammikuuta 31, 2007

ollaan vaan ja hengaillaan..

Kirka on pois. Tähän kulminoituu koko minun Kajaanissa viettämäni väliajan jälkeinen toinen puoliaika. Tässä ON joku metataso. Tässä on.

Oli mukava lukea Rambon aatoksia. Sekavia ja pelonsekaisia vaikka olivatkin. Mutta asiat järjestyy kyllä. Se on varma. Ja on vain positiivista että pään sisällä tapahtuu myllerrystä. Joku menee eteen päin. Ei vain solju virran mukana.

Armeijassa on varmasti aikaa ajatella yhtä sun toista. Pff..

Elän vieläkin pienessä Mikkelihypetyksessä. Oli niin räjäyttävän hieno finaali. Samalla surullinen ja sitten taas "ei juma mitä ollaan tehty" - olo. Menee pää ja vatsa sekaisin kun ajattelee, että me ympäri Suomen jaetaan se sama tunne. Plus että kaikki katsojat jakaa meidän kanssa jonkun saman, määrittelemättömän tunteen. Huh.. Olen niin onnellinen että olen saanut jakaa tämän teidän kanssa.

Tuntuu myös tyhjältä, enkä osaa edes ajatella aloittavani mitään uutta projektia vähään aikaan. On silti turvallista lämmittää höyläpenkki, ja olla kuitenkin kiinni teatterissa. Jossain. Mutta aivot ei pysty keskittymään mihinkään uuteen. Vanhassa on vielä sulattelemista. Yritän järjestellä päätäni kohti jotain ehdottavaa, edes keskutelua, ehdotukset -foorumiin. Kokee kuitenkin että sinne on jotain jaettava. Toivottavasti ihmiset löytää sen. Syntyisi jotain..

Minä provosoidun itsestäni, kaikesta, päivittäin, samantapaisin aatoksin kuin Jonne tai Matti. Että mitä ihmettä! Ja että tottakai taide, taiteilija, teatteri, yhteisöllisyys, me ja muut ja kaikki. Ja sitten taas että ei tietenkään!!
Että onko sitä ikinä selvillä mistään tai tyytyväinen olotilaansa tai "statukseensa" vaikka olisi jo kuinka täti tahansa.

Huh..älä muuta virka, jatkaisi otsikon r-a-p.
Virkan sen verran, että kirjoittakaa vielä tänne. Kirjoitattehan.

Sara

tiistaina, tammikuuta 30, 2007

Lisää kuvia löytyy täältä

Kainarin juttu

Paras harrastaja-teatteri tulee Kainuusta
Reitari ja Paska näytelmä olivat ansaitusti

myös yleisösuosikkeja

Työväen Näyttämöpäivillä

Sinikka Viirret

Mikkeli

”Kyllä minä tiesin, että hyvä se on, mutta en sitä, että se on näin hyvä!”

Kävelen noin kolmikymppisen pariskunnan perässä Mikkelin illassa. Topi Mikkolan Reitari-esitys Työväen Näyttämöpäivillä on juuri päättynyt. Reitaria ja Topia kehua retostava nuorehko mies - ei mikään tyypillinen teatterikatsoja - on niin tohkeissaan, että seuralainen saa vain myönneltyä väliin.

Voisin painaa peukkua miehen kanssa, samat sanat. Katsoin Reitarin päivän neljäntenä esityksenä, ja vaikka pää oli jo pakkautunut liian täyteen, Topin völjyyn oli hyvä heittäytyä.

Särestön seitsenpäiväisten bakkanaalien jälkeen olo oli rento ja tyydytetty.

Taiteilijalle esitystä seuraavana aamuna kiitellessäni tämä toteaa vaatimattomasti, että esityksessä oli hyvä yleisö.

Raadin jäsenet olivat palautetta antaessaan tunnustaneet, etteivät he osaa sanoa mitään, vaan olivat kehottaneet Topia kuulustelemaan heitä.

Mikkelissä kuhmolainen Topi Mikkola tunnetaan vuosien takaa yleisön ja kriitikoiden lemmikkinä. Osaa mies myös markkinoida hyvät esityksensä. Nyt hän oli melkein tapiseerannut lehtijutuilla kansalaisopiston aulan: juttuja eri puolilta Suomea riitti.

Järjestäjät olivat tosin tänä vuonna antaneet hänelle liian pienen, vain 90-paikkaisen salin. Kaksi esitystä varattiin täyteen ennen kuin lipunmyynti edes alkoi, joten kolmas lisäesitys oli paikallaan.

Saari ja

Mannerheim

KUKAAN EI OLE SAARI. Silmä takertuu Kajaanin harrastajateatterin Paska näytelmä -esityksen kylttiin, joka on saanut paikkansa Sotkun, vanhan sotilaskodin, ulkoeteisestä. Päätän jo ennalta, että otan sen, kun saamme esityksestä poistuessamme kukin valita omat mielenosoituskylttimme.

Esitys uppoaa yleisöön, saa katsojat elämään mukana, nauramaan ja liikuttumaan. Ajankohta, kello kymmenen aamulla, ei näytä vaikuttavan vastaanottoon.

Huomaan kuuntelevani yhä tarkemmin, olevani yhä useammin samaa mieltä tekijöiden kanssa. Esitys vaikuttaa jäsentyneemmältä, selkeämmältä kuin ensimmäisellä katsomiskerralla Kajaanissa.

Uuden poliittisen teatterin manifesti on tarkentunut. Julistus on napakampi, mutta myös sovinnollisempi. Sovinnaista teatteria Paska näytelmä ei onneksi edelleenkään edusta.

”Mannerheimkin oli maahanmuuttaja!” Esitykseen Elina Manniselle soittava Jonne Putkonen lukee tekstiä kyltistään, jonka kanssa hän kertoo olevansa Mikkelin torilla marskin patsaan vieressä.

Ehdin. John Donnen runoa mukaileva ja ohjaaja Eino Saaren nimellä leikittelevä kyltti on vielä eteisessä.

Urheilukentän kulmassa seisoo lastenvaunuja työntävä nuori mies. ”Mihin te olette menossa tai oletteko te tulossa jostain?” hän utelee sen näköisenä kuin haluaisi liittyä mielenosoituskulkueeseemme mukaan.

Saari-kyltti saa paikkansa Mikkelin teatteritalon vierestä lumikasasta. Myöhään illalla joku on jo ottanut sen.

Perusteltuja

valintoja

Mietin näyttelijä-ohjaaja Ville Sandqvistin festivaalin päätteeksi esittämää luonnehdintaa; raatiin toista kertaa kuuluneen Sandqvistin mukaan festivaalin yleinen taso oli edellisvuotta heikompi.

Ehkä ne heikommat esitykset kuuluivat nyt niiden kuuden joukkoon, joita en nähnyt. Kaikki kahdeksan valintaani olivat mielestäni perusteltuja poimintoja näyttelijä Kai Lehtiseltä, joka tämänvuotisen ohjelmiston kokosi. Lehtinenhän kehui, kuinka valitut palauttivat hänen uskonsa teatteriin.

Kahdeksasta esityksestä pliisuin oli katselmuksen ulkopuolinen kansainvälinen vierailu, tšekkiläisen ryhmän miiminen ilottelu Groteska, joka ammensi mykkäfilmien perinteestä. Taitava, mutta yleisöä helpoin keinoin mielistelevä esitys.

Suhde yleisöön on kimurantti asia. Silloin kun pulssi on sama, kun esitys väreilee katsomon ja näyttämön välillä, on riemullista jakaa yhteinen, ainutkertainen hetki.

Nuori tyttö, joka seurasi jyväskyläläisten nuorten sirkusesitystä, osui asian ytimeen todetessaan kaverilleen: ”Ne vain hengaili keskenään.” Esityksessä oli mukavia jujuja, mutta katsojat se jätti ulkopuolisiksi.

Syliin

ja sydämiin

Yleisönsä osasivat ottaa niin porilainen Cont’akti-teatteri, jonka monologit tekivät täsmäiskuja ihmisten absurdiin arkeen ja nauruhermoihin, kuin hämeenlinnalainen Miniteatteri, jonka herkkä puolituntinen sai vieressäni istuneen keski-ikäisen naisen ratkeamaan äänekkääseen itkuun.

Porilaisten Jumissa lähti esiintyjien omista teksteistä. Itsepetos ja pakkoneuroosit yhdistivät, ramppi katosi.

Oululaisten Teatteri Airopik rakensi minimalismista ja Teuvo Pakkalan tekstistä, uskoi improvisaatioon ja ilmeettömyyteen. Ne purivat.

Mikkelin vakiokävijiin kuuluva Miniteatteri oli työstänyt Riitta Jalosen Finlandia junior -palkinnon 2004 saaneen tekstin Tyttö ja naakkapuu. Audiovisuaalinen esitys kuvasi pienen tytön muistijälkiä, keskiössä isän varhainen kuolema.

Huikeita kohtaamisia sisältyi myös helsinkiläisen Näkövammaisteatterin Rajanylityksiä-esitykseen. Vaikka esitys kokonaisuutena oli kömpelö ja avuton, siihen mahtui tähtihetkiä täydellisen juoksuasennon hakemisesta harmonikalla repäistyyn Beatles-hittiin. Lavalle päästetty opaskoira oli varastaa välillä shown, niin vetoavasti se suuntasi silmänsä yleisöön.

Yleisönsä ottajana Topi Mikkola on vanha tekijä; silmät tuikkivat Reitarissakin, kun hän flirttailee roolihahmonsa katsojien sydämiin.

Paskan näytelmän kummituseläimet saivat Mikkelissä kosolti lämpimiä katseita, haluamaansa rapsutusta ja sylihoitoa.

Ehdottavan taiteen ja politiikan keskustelufoorumi osoitteessa http://ehdotuksia.blogspot.com. Foorumi julkistettiin Työväen Näyttämöpäivillä Paskan näytelmän esityksessä

maanantaina, tammikuuta 29, 2007

Mitä?

Enpä ole tainnut paljoa tänne tilitellä. Ei ole paljoa ollu aikaa muuta ku lueskella ja katella kuvia ja muistella. Nyt kuitenki luin ton jonnen provotekstin ja hänen tilitystään itsensä kadottamisesta. Siitä tuli mieleen omat ajatukset (kyllä toi jonne sit osaa - provosoida nimittäin).

Mulla on nimittäin ongelma. Pitää kirjottaa TAAS kohtuu lyhyesti ku pitää käydä kohta saunassa ja sit taas lähtä tonne ihmisiä ampumaan. Nii. Mä en oikeen tiedä mitä mä elämältäni haluaisin. Oon miettiny et todennäkösesti lopetan ton moukarinheiton ku olosuhteet on vähän hankalat tollasessa lajissa ja muutenkaan en siinä enää pärjää...muutaku piirinmestaruuskisoissa.. Liikunta kuitenki säilyy, mahdollisesti jopa monimuotoisempana kuin ennen! Ja toi musiikki...mä rakastan musiikkia mut mun korvat ei kestä. Toinen korva tinnittää jo nykysellään enkä haluis et se enää menis pahemmaks. Vituttaa aina sillon tällön. Kaikki on ihan sekasin. Ja sit toi tuleva elämä opiskeluineen ja työpaikanetsintöineen (jos se nyt on oikea sana..?). Haluanko minä elää niin tylsästi? Opiskelen nenä kiinni kirjassa teoreettista fysiikkaa ja istun illat kaupan kassalla??! Eieieieieieieiei!! En halua.

Mikkelin reissu toi taas mieleen kaikki ne asiat joita rakastan tässä teatterin harrastamisessa. Haikeaa. Pisti taas miettimään pystynkö lopettamaan. Jyväskylässäkinhän on toimiva harrastajateatteri. En tosin tiedä siitä vielä mitään. Minkä tasoinen? Minkälaista tekevät? Missä kokoontuu? Pitää ottaa selvää... Ja kuvitellaan et liittysin sinne. Illat menis todennäköisesti niissä hommissa ja työt sekä tulot jää. Alan nyt ymmärtää omakohtaisesti tätä taitelijoiden taloudellista ahdinkoa. Pittääpi pohtia.

Nämä ajatuksethan on siis vellonu päässä jo jonkin aikaa mut tämä Mikkelin reissu jotenki kiteytti kaiken samaan aivojen pisteeseen ja pisti ajatukset taas hieman kootummin liikkeelle. Voivoi...

Rambo-Matti

Kalevan kritiikki

Meill´ politiikan kaiho soi

Teatteri ei saa olla mitäänsanomatonta. Teatteri ei saa luutua omiin konventioihinsa. Teatteri ei saa aliarvioida yleisöä. Sen täytyy tulla katsojan lähelle, arkeen, iholle.
Pohjois-Suomesta Työväen Näyttämöpäiville valitut esitykset saivat aikaan säpinää perjantaina ja lauantaina Mikkelissä.

Kajaanin Harrastajateatterin Paska näytelmä esittää teatterista ja sen kotimaisista jeesuksista rohkeita väitteitä. Ne ovat niin kovia, ettei väliajalla naisten vessassakaan puhuttu puutereista vaan siitä kuinka tappiin esitys osui kuvatessaan Jussi Parviaista teatteripedagogina. Teatterihistoriakaan ei ole epäpoliittista eikä epä(media)seksikästä.

Vaikka esitys on teatteritaiteen sisään päin lämpiävä, siinä ei lopulta unohdeta sitä, ettei teatteria ole olemassakaan ilman yleisöä. Esitys ja siinä luettu uuden poliittisen teatterin manifesti tavoittelee katsojasuhteen uudelleenarviointia.

Eino Saaren käsikirjoittama ja ohjaama esitys oli Mikkelissä uljas näyttö siitä, ettei uusia taiteellisia unelmia tavoitella vain väkirikkaalla pääkaupunkiseudulla. Rattaat raksahtelevat myös korpeimme kätköissä. Tämän rykäyksen jälkeen tuskin on varaa jättää Kajaanin Harrastajateatteria ilman seurantaa, kun se pyrkii kohti haastavampaa ja haisevampaa teatteria.


Näytelmä provosoi


Paska näytelmä on omalla kotikentällään Kainuussa saanut tietyt esityksessä esiin nostetut henkilöt ja tahot provosoitumaan. "Meiltä on vaadittu kohteliaampaa käytöstä. Mutta jos haluaa paljastaa jotain vallankäytöstä, ei voi paljon kohteliaisuutta miettiä", Saari huomauttaa.

Mikkeliä varten esitys oli ohjaajan mukaan päivitetty myötäkarvaisempaan suuntaan johtuen julkisen keskustelun väkivaltaisuudesta. Esitys onkin kuin moolokin kita: se pureskeli myös aiheuttamansa kalabaliikin itsensä materiaaliksi.

Vaikuttaa siltä, että Kajaanin Harrastajateatteri on demonisoitu omalla kotikentällään. Ryhmä vastaa siihen jatkamalla teatterin tulevaisuutta kartoittavalla projektilla, jonka työnimi on "Teatteri 2100". Se on neliosainen esityssarja, jonka ohjaavat Eino Saari, Atro Kahiluoto, Anni Ojanen ja Aune Kallinen.

Paska näytelmä haudattiin Mikkelissä. Esityksen jälkeen yleisö sai ottaa mukaansa esityksen punaiset manifestipahvit. Yksi niistä oli uhmakkaasti tökätty lumihankeen Mikkelin Teatterin eteen:

"Haluan nähdä esityksen, jonka aikana voin aidosti hämmentyä, liikuttua toisen ihmisen läsnäolosta, ymmärtää oman pienuuteni ihmisenä, mutta samalla tiedostaa oman merkitykseni lähimmilleni, osallistua tekemään konkreettista hyvää, herätä kyseenalaistamaan arvomaailmaani ja minäkäsitystäni tai saavuttaa katharsis."



Tunteiden vatkaaja


Teatteri Airopikin Pakkala-näytelmä Pieni elämäntarina vatkasi yleisön tunteita naurusta sääliin ja jakoi katsojat tykkääjiin ja jäätäviin tyrmääjiin.

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Tuomas Kumpulainen on dramatisoinut romaanin päähenkilön Esteri Kalmin sisuskalut ja henkisen kaaoksen ryhmäterapian roolihenkilöiksi. Analyysi on briljantti, mutta esityksen minimalistinen ja naivistinen toteutustapa saattoi hämätä.

Pieni ihminen artikuloitui useissa esityksissä köyhänä, syrjäytyneenä, rikollisena ja avuttomana. Harrastajateatterit osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun rakkauden ja humaanimman yhteiskunnan puolesta. Niin teki myös Jyväskylän Kansannäyttämön Köyhän laulu, jonka käsikirjoittaja on rovaniemeläislähtöinen Veli-Pekka Kelloniemi.

"Köyhyys on aukko yhteiskunnassa, kulttuurissamme. Se pudottaa ihmisen luonnontilaan, missä olet nälän ja nääntymisen kanssa tekemisissä. Esityksessämme tiedemies esittää hypoteesin, että köyhyyden määrä on vakio, mutta se muuttaa muotoaan konkreettisesta köyhyydestä moraalin ja henkisen kautta ideologiseen köyhyyteen, joka on nyt länsimaissa vallitsevana."

Tampereen ylioppilasteatterin Ihmisleikissä havaitaan, ettei minua tavallaan ole ilman muita ihmisiä. Juhani Valkaman esikoisnäytelmässä jumala äänesti ulos heikoimman lenkin.


Eeva Kauppinen

Peki ja Ege

Kuveja 2

Mou,

genen sivuille ei saanut enää laittaa edes kuvakollaaseja - jos siis haluatte nähdä kaikki kuvat, joudutte käymään täällä koneella ihastelemassa niitä. Tässä muutamia. Samaten kritiikit löytyy täältä. Kaleva diggaili, KS ei kirjoittanut vielä muuta kuin että Topi rullaa ja Kajaani kans-e




Kuveja 1





keskiviikkona, tammikuuta 24, 2007

hellää provokaatiota

Provokaatio käsitetään aina (tai sitten minä vain miellän sen) negatiiviseksi ilmiöksi. Jumalan Teatteria ja kissantappovideoita sun muita voi helposti ja sumeilematta sanoa provokaatioksi, mitä ne eittämättä suurissa määrin ovat, mutta olen ruvennut aprikoimaan nyt viime aikoina, onko olemassa "positiivista provokaatiota" ja jos on, niin minkälaista. Ja onko em. tapauksissa jotain hellän provokaation vivahdetta? Vai meneekö groteskiksi etsiä edes jotain hellää niistä.

Katselinpa vähän matkaa eilen illalla telkkarista tullutta Rakkautta ja Anarkiaa -leffaa "Pane mua". Ihan kamala leffa, surkeasti toteutettu, kehno juoni ja kaikenkaikkiaan kömpelösti tehty. Se, mikä teki leffasta kuitenkin joissain määrin mielenkiintoisen, oli silmitön provosointi. Kuvottavat lähikuvat raiskauksesta, päähenkilöiden silmitön viha ja naisen esineellistäminen ja kaikki kikkelit jotka ohjailivat miehiä saivat minut, uskokaa tai älkää, provosoituneeksi. Käsitin, että tällä elokuvalla ei ollut muuta taiteellista ansiota kuin provosointi. Ja tämä provokaatio oli nimenoman puettu negatiiviseen asuun, silmittömään väkivaltaan ja vastareaktioiden syntymiseen luottaen. Sinänsä mielenkiintoista, mutta herätti kysymyksen, onko ylipäänsä mahdollista saada yhtä tehokkaasti mesitsiä perille hellemmän provokaation keinoin. Positiivisen kautta? Riippuu varmasti pitkälti konteksteista ja metodeista, mutta pohtimisen arvoinen seikka.

Kyllähän mitä tahansa voi tulkita provokaatioksi. Esimerkiksi Kummituseläimet voidaan lukea provokaatioksi, Amnestyn toiminta tulkita provokaatioksi, globalisoitumisen ja sen vastustamisen provokaatioksi. Näin voi tulkita. Olisiko näistä jostain ainesta hellään provokaatioon? Kummituseläimet provosoivat kohti yhteisöllisyyttä ja rakkautta. Ne herättävät aina minussa positiivisia tuntemuksia. "Oi kun söpöjä", "Pitääpä rapsuttaa", "Voi kun tuo eliaskummitus tuolla katsoo minua niin viattomasti". MUTTA, tämä ei herätä vastareaktiota. Ei inhoa, ei pelkoa. Provokaation yksi muodoista on myös myötäreaktio ja myös hyvin voimakas sellainen. Tottakai, yhteisöllisyyttä kaikille ja rakkautta myös! Tämä on mielestäni yhtä painava mesitsi kuin inhon kautta provosointi. Perimmäinen kysymys tähän johdannaiseen lieneekin, täytyykö provokaation lietsoa nimenomaan vastareaktiota? Pitäisikö provokaatiota yleensäkään eritellä tai tulkita? Kahvikuppi ja kahvirannut pöydällä voi yhtä hyvin olla pitkälle harkittu provokaatio kuin mikä tahansa, mutta tarvitseeko se vastavoimaa? Provolla on aina joku kohde ja maali eli vastavoima on, mutta missä muodossa sen saisi välitetyksi? Aaah, pää hajoaa.

Tällä hetkellä olen kriisissä ja ahdistaa ihan helvetisti kaikki teatteriin vähänkään liittyvä seikka. Tämä viha-rakkaussuhde taiteeseen on vittumaista ja tympeää, eikä minulla ole harmaintakaan hajua omista intrigioistani ja pyrkimyksistäni. Miksi tehdä taidetta, jos en edes tiedä mitä sillä olisin edes sanomassa? Provosoin itseäni päivittäin tällä kysymyksellä ja minua tympäisee oma provoni. Miksi minä haluan esimerkiksi esiintyä ja näytellä kun en keksi sille mitään syvempää merkitystä kuin oman egoni kiillottamisen? Miksi tykkään taidehiippailuista enemmän kuin kunnon farsseista? Miksi en anna farssille mahdollisuutta? Miksi en anna Vihiselle tilaisuutta? Miksi en tykännyt "Vuonna 85" -manserockmusikaalista? Ja miksi, miksi, miksi minä haluan kouluttautua tälle alalle, jos olen jatkuvasti epävarma omasta "taiteilijuudestani"? Enkä minä sillekään ole keksinyt muuta syytä kuin statuksen. Haluan sen tietyn taiteilijan statusarvon. Mitä minä sitten sillä statusarvolla teen? Myisin itseäni? Antaisin työnantajille kuvan että olen hyvä tyyppi kun minulla on tämä ja tämä status ja nämä ja nämä meriitit. Pää hajoaa taas.

Jos minusta joskus tulisi jonkinnäköinen teatterintekijä, haluaisin tehdä taiteelliseksi testamentikseni akkatrilogian jonnekin kesäteatteriin kolmena vuonna putkeen. Siihen kuuluisivat iättömät teatteriklassikot: "Akkaralli", "Akat asialla" ja "Akat pyykillä". Minä luulen että siinä olisi elämäni tarkoitukselle ainakin jonkinnäköinen siemen.

Tsemppiä ja haleja ja hellää provoa Mikkeliin!!!
-jonne-

Aunelta

Huh huh.

Olen tätä teidän sitoutumista täällä ihmetellyt hämmästellyt ihastellut jo monta päivää. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus. Ei henkilökohtainen, ei siitä että "juuri mun jutuista" jotkut on päättänyt sanaa levittää, vaan kiitollisuus siitä että maailmassa ilmenee hyvää tahtoa ja voimia toimia sen mukaan. On jollain lailla sivuseikka että mulla juuri oli nimipäivä jne. Tärkeältä tuntuu se, että te ryhmänä päätitte tehdä jotain jonkun toisen hyväksi. Se on esimerkillistä ja mun tekisi niin kovasti mieleni ilmiantaa teidät jotenkin jonnekin. Että nää tekee näin. Että kaikkea voi tehdä. Niin, jotenkin se tuntuu siltä että kaikki on mahdollista. Että me voidaan muuttaa maailma!

Tän päällimmäisen kiitollisuuden jälkeen tai rinnalla on toisenlainen kiitollisuus, hiljaisempi, henkilökohtaisempi. Te annoitte mulle lahjan joka liikuttaa ja koskettaa kovin. Yhtäkkiä en olekaan täällä omassa pikku marginaalissa millään lailla yksin. Ihmeellistä!

No, toinen juttu: vietin viikonloppua Forum Boxin lattialla litra piimää päälläni, muun muassa. Se oli ekä kerta kun "virallisesti" esiinnyin yksin määritellen tekoseni performanssin lajiin kuuluvaksi. Oi se oli hauskaa ja tuntui oikealta! Ihan samaa kaikessa koettaa saada esille ja näkyviin (näkymätöntä, jatkuvaa muutosta, hengitystä; henkeä/tuntematonta, hallitsematonta, ihmistä isompaa), enkä osaa eri tapoja laittaa arvojärjestykseen, mutta tässä tapauksessa organisaation ja kommunikaation keveys ja välittömyys olivat hunajaa.
Takaisin: en tiedä teenkö mitään esitystaidetta tänä vuonna helmikuun jälkeen. Sitoutumisenne saattaa muotoutua kevyeksi käytännöiltään. Tämä jää nähtäväksi. Laitan nyt liitteeksi tiedotteen runojutusta, jonka enskari on ensi viikolla ja esitykset viikossa ohi. Sitten mulla on performanssi Turussa helmikuussa, ilmottanen siitä kun tiedän siitä itse tarkemmin. Siinä tällä hetkellä näkyvillä oleva taiteellinen toimintani!

En tiedä minkälaisia terveisiä ja kiitoksia osaisin lähettää teille. En suoraan sanoen kauheasti välitä katsojien määrästä, mietintöni ja suruni asian tiimoilla on liittynyt kollegiaalisen keskustelun vähyyteen ja johonkin vaikeasti määriteltävään yksin jäämisen ja syrjäytymisen tunteeseen. Ja tähän ahdinkoon annoitte mulle todellista täsmälääkettä!

Voimia sinulle Eino ja auringon säteitä ja lumihiutaleita (täällä tupruttaa lunta jo toista päivää!!!),
halaus,
Aune

maanantaina, tammikuuta 22, 2007

Olipas se viikonloppu

Että juu, hyvällä mielellä täällä. Lonttu sai levarin lainaan jostakin. Ja raadissamme istuvat professorit. Maarit Ruikka (TeaK/O) ja Yrjö-Juhani Renvall (Näty). Tämmöistä tiedotettavaa näin aamutuimaan.

eino

sunnuntaina, tammikuuta 14, 2007

Blame Canada

Mahtavaa! Mikkelistä menee Poriin junalla 6-8 tuntia! Minä kun luulin, että Mikkeli olisi vähän Kajaania lähempänä täältä katsoen.. Go, Vr, Go! On se vaan vitun siistiä että Helsinkiin pääsee joka suunnasta avaruusjunilla ihan mielettömän nopeasti.

Ilkka

torstaina, tammikuuta 11, 2007

Karoliina

Karoliina Karjalainen on ollut tänään erittäin vaikeassa leikkauksessa Oulun Yliopistollisessa Sairaalassa. Pankaa kortteja ja kuulumisia menemään osoitteeseen

Oulun Yliopistollinen Sairaala
Kajaanintie 50
PL 21
Osasto 2
Potilas Hanna Maria Karoliina Karjalainen
90029 OYS

keskiviikkona, tammikuuta 10, 2007

pystytysjapojat(jatytöt)

Podestojen ja arkkujen pystytys ke 17.1. klo 20-21:30. Valot, taulut ja äänet laitetaan torstain aikana. Kaikki paikalle!

Pojat saivat lomat, eli homma rupiaa järjestymään!

Tankatkaahan tekstejäja biisejä,

eeeno

lauantaina, tammikuuta 06, 2007

Joo

Toimii tuo uusi lopetus paremmin. Well did.
Jos jollain on tiedossa joku paikka josta voisi saada rumpujen kuljetukseen käytettäviä laatikoita tahikka pusseja, niin saa ilmoittaa minulle, kun voivat mennä sinne kuskatessa pilalle jossain karjalaivan ruumassa. Siis lainaksi saada. Kaupastahan niitä saa, mutta en nyt raski ostaa.

ilkka

torstaina, tammikuuta 04, 2007

Tungosta

Molemmat esityksemme myytiin päivässä loppuun. Että näin.

;)

keskiviikkona, tammikuuta 03, 2007

Eino Häkkänen vastaa Elinan kritiikkiin

Eihän se provokaatioiden ajan päättyminen tarkoita sitä, että provosoituminen olisi ohi. Provosoitumista ei voitane estää mitenkään. Sen todistanee vaikka se, että Oidipus oli yksi provosoivimmista näkemistäni esityksistä, ihan jo siksi, että tuli sellainen olo, että näin ei saa katsojalle tehdä! Kai siinä oli siis tuossa uudessa tekstissä pointtina jotakuinkin se, että provokatiivinen teatteri on menettänyt tehonsa, ja siksi sen käyttö jonkin asian tehokkaana vastustamisena/puolustamisena ei enää puolusta asiaansa, tai ainakaan niin tehokkaasti kuin tekijä haluaisi. Olisiko syynä nyt sitten vaikka se, että katsojat ottavat provokaation provokaationa. Siitä nähdään lähinnä provosointi, ei asioita. Vaikka nyt Jumalan Teatteri tai Teemu Mäen kissavideo, harva niistä muistaa tai edes tietää sitä varsinaista pointtia, siis sitä mesitsiä. Siksi ehkä provokaatioiden aika on ohi, koska provokaatioiden tarkoitus on kai kuitenkin yleensä provosoida ihmisiä tarkastelemaan jotain asiaa, ja provosointi on jotenkin leimautunut sellaiseksi, että se ei enää saa ihmisiä miettimään sitä, mitä tekijä halusi. Ehkä. Ehdottomasti ehkä. Minä en ole tästä asiasta mitenkään varma, mutta näin minä tuon "provokaatioiden aika on ohi" -lauseen itselleni selitin. Ja on siitä ainakin puolet totta.

Muuten en jaksa plaria kommentoida. Luin sen yhdesti ja väsytti ja muutamat jutut tökki, mutta ehkä luen uudestaan ennen isompaa kommentointia. Aa, tosin minä ehkä veisin joitakin paikkoja rohkeammin pois vanhasta, kuten nyt tuolle JT:lle on käymässä. Esim Artaud'ssa tuntui vähän hassulta se festariohjelman mollaus, kun ei sieltä mitään niin makeaa lopulta löytynyt.

Tällä hetkellä fiilis tuohon poliittisuuteen on omalta osaltani aika nollassa. Ja ehkä teatteriin yleensäkin. Ei jotenkin kiinnosta. Aivot on väsyneet. Ehkä alkaa kohta taas ne ennen Seinäjokea tulleet painajaiset Sarasta lukemassa manifestia. Prosessista en oikein vieläkään osaa sanoa mitään, mutta esityksenä Mahno oli huomattavasti kevyempi kuin tämä. Ainakin mulle. Vaikka Mahnon jälkeen oli aina fyysisesti ihan puhki, niin se nyt oli silti vaan semmoista urheilua. Tämä on semmoinen saatananmoinen vyyhti johon ei millään meinaa saada voimia. Ja joku bändin biisienkertaustreenien pito tuntuu nyt ihan ylitsepääsemättömältä. Jos tätä joku bändiläisistä lukee, niin kerratkaapa oikeasti niitä biisejä vähän.

Näin viime yönä unta, että Woyzeckista oli esitys siinä Ristijärven keskuskoulun tavallaan takapihalla olevassa valkoisessa talossa, jossa on nykyään vanhustenhoitokoti. Minä en saanut lippuja ja söin pihalla mansikoita. Siitä kulki Johannesta ja kumppaneita jossain ihme merirosvopuvuissa ohi. Sitten siinä oli alkamassa semmoinen joku joukkokohtaus ja pihalle tuli varmaan viisikymmentä tyyppiä ja ne riisuutu kaikki alasti ja sitten ne meni sinne lavalle.

Olin äsken sanomassa, että hitto kun tuo Elina kirjottaa niin pitkiä viestejä, mutta enpä taida sanoa mitään. Eipä tässä muuta kuin että mege on back in the busyness ja björn&borg. Ja kerrottakoon vielä se, että kohuttu ohjaajakaksikko Putkonen&Tolonen on suunnittelemassa Rakkauden näyttämölle Pekka ja pätkä -esitystä, pääosissa ehkä Elias Keränen ja Pekka "Peki" Moilanen.

Terveisin Tolosen Ilkka

maanantaina, tammikuuta 01, 2007

Jo van provosoituu

Kyllä se julistuskin saa tutisemaan nynnymmät. Täällä yksi taas, hei.

Tämä on mietintää ykkösen viimeisen kohtauksen viimeisistä sanoista. Yllätys, en nielaise niitä. "Provokaatioiden aika teatterissa on ohi." Minulle se ei ole ohi, olen varma siitä jos jostakin. Arkielämässäkin heikko nahkani provosoituu jokaisen keskustelukumppanin keskimäärin joka toisen eleen ja lauseen voimasta, joten miksei samoin teatteriyleisössä. Sanoilla on järjetön voima, jos niitä kuuntelee. Tuo 'jos' on, myönnän, kiusallinen: teatterintekijöillä saattaisi olla muutakin tekemistä kuin pitää yleisöä hereillä. "Saat pullan, jos kuuntelet nyt tämän, ei kestä kauan, ei ole voimasanoja eikä kovaa ääntä, täällä taustalla on tällainen kaunis värivalo, sitä voi vaikka katsella, jos muu ällöttää."

Julistus, nyt erityisesti mailakohtauksen, provosoi ja pelottaa minua ehkä siksi, että kehotus työhön ja toimintaan tuntuu laiskasta vastenmielisemmältä kuin työ itse. Ja aavistus muiden mielipiteistä saa arvioimaan omia, joita ei ole. Ja jos onkin joku vahingossa tai läheisten vaikutuksesta päässä muotoutunut arvostus, sen hipaiseminen kirpaisee. Ja tieto siitä, että maailma ei ole oikeudenmukainen, on varmaan jokaiselle tuttu, mutta sen toistaminen masentaa. Ja taiteilijoiden työn arvostuksen puute lyö alas. Ja hämmentää yleiskuvan luominen teatteripolitiikasta, ohjelmistopolitiikasta, mikä lienee edes oikea sana, koska itselläni ei sellaista ole aidosti.

Ja harrastajateattereiden hajusta puhuminen kiertää ajatukseni taas sinne taiteen arvostukseen. On melko idiootti olo opiskella tanssia, kun todella uskon ja koko ajan Kajaanissa näen, että tanssin ja ylipäätään esiintymisen taito voi kasvaa juuri haluttuun kohtaan missä tahansa tekemällä, etenkin yhdessä tekemällä, ilman suurensuurta koulutuskoneistoa ja pääsykokeita ja muuta virallista ja standardeja ja muita jäykkiä sanoja. Yleisön vaikuttumiseen kuitenkin tarvitaan ymmärtääkseni usein aika julkkiksia ja aika efektejä, kun sellainen teatteri ei ole sitten enää 'vain taidetta' vaan myös taitoa ja tekniikkaa ja muuta nykyaikana pitkälle vietyä, suosittua, kallista, viimeisen päälle harjoiteltua, hiottua timanttia, ei väitekylttejä vaan tohtoreiden väitöskirjoja. <----(Hmmm. Jos saatte näistä sanoista pienen hajun siitä, mitä ihmetellen surren ihmettelen, niin jee. Ilman oikeaa yleiskuvaa pelkän pokan varassa heitettyä.)

Jumalan teatteri on voimakas siis. Sen ei pitäisi loppua toteamaan, jota varmaan joku yleisössäkin ihmettelee. Provokaation jälkeen ei pitäisi kieltää niiden olemassaoloa. Itselleni jäi lukemisen jälkeen kauhea kaipuu jotakin ehdotusta tai kehotusta kohtaan. Kuten muinoin Harrastajateatteriin liittymishaaste oli. "Mitä teen nyt, väliajalla, esityksen jälkeen, heti!?" Vaikka ei olisikaan samaa mieltä kaikesta eikä haluaisi rikkoa ikkunaa, paha olo passiivisuudesta saa olon kärsimättömäksi. Kaunosieluisuus lienee monen taidetta katsomaan vääntäytyvän luonteessa vahvasti, itseni tunnistan sanasta. Sehän tarkoittaa pakoa todellisuudesta. Se on erittäin vähän mairitteleva määritelmä itsestä. Kaunosieluisuutta saa piiskata, mutta mitä sillä tai muulla osallaan tekisi. Siihen kai saa pyytää kainosti vienosti neuvoa esitykseltä, joka kyllä näyttää esimerkkiä...

...manifesti on nimittäin mielettömän hyvä. Sitä lukee sydän kurkussa. Se on järjettömän haastava ja ihanasti oikeassa. Ainoastaan poliittisen ihmisen kasvattaminen itsessä tuntuu mahdottomalta. Muutos ja toiminta ovat ehkä maailman abstraktimmat sanat, nyt vähän tuntuu siltä.

Ja sehän tuli tekstiä. Mietin, mikä järki minun on vääntäytyä Mikkeliin esiintyjänä. Aikomukseni on kaikesta huolimatta hypätä jälleen mukaan, vaikka epäilyttää ja hyödyttömytyttää ja järjetyttää. Lienee tervettä hengata joukossa mukana ja kurotella haasteisiin, joita lavalta me-muodossa heitellään. Saattaisipa esityksistä jälkikäteen tulla voittajaolo edes hetkeksi peitotun nynnyyden edessä. Ja jos tulee luuseriolo, jee sillekin. Uuden poliittisen vuoden tutkimus- ja elämisprojekti käyntiin, voikaa hyvin, jospapa nähdään!

Elinahm

torstaina, joulukuuta 28, 2006

Mikkelin versio

Plari tuli nyt melkoisen takkuamisen jälkeen suht valmiiksi. Venkoilin homman niin, ettei JT-kohtaus viimeistä tekstipätkää lukuunottamatta juuri muuttunut. Lisäyksiä on Artaud´hon, Parviaiseen, Jumalan Teatteriin ja manifestiin. Eritoten manifesti muuttuu vielä. Elinalle tai Suville tai jollekulle muulle saattaa tulla Jumalan Teatteriin vielä jotain, jos nappi-idea loksahtaa mieleen. Muuten mennään toistaiseksi tällä ja testataan sen toimivuus sitten Kajaanissa. Aikataulut ja plari tulee postissa kaikille. OPETELKAA BIISIT JA TEKSTIT HYVIN ETUKÄTEEN - lämmitysviikonlopun aikataulu on erittäin tiukka ja joustonvaraa on hyvin vähän. Tapaamme koko sakilla pe 19.1. klo 17:30. Tarkemmat ajat yms. tulevat siis postitse.

Tänne voi tulla joutessaan maalaamaan kylttejä kun ehtii. Teksteissä voitaisiin tällä kertaa valita eritoten lauseita, sanoja, ajatuksia, joihin meillä tai jollakulla meistä on väkevä suhde. Intohimoisia, kantaaottavia ajatuksia vitsien ja yleisen lätinän sijaan. Hümoyriä unohtamatta.

Teksteistä otan mielelläni palautetta vastaan - keskustelua voi käydä vaikka täällä. Selitän niiden taustoja mielelläni kuitenkin vasta nokatusten.

eino

lauantaina, joulukuuta 23, 2006

Joulua kaikille


lähellä ja kaukana oleville.

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006

Plari

On nyt viittä vaille valmis. Koska se vitonen kuitenkin siitä uupuu, mennee joulunpyhille. Pitää ootella ja tuumailla, ovatko nuo tekemäni muutokset järjellisiä vai eivät. Dramaattisin muutos on se, että Jumalan Teatterin luonne muuttuu.. positiivisemmaksi, ehdottavammaksi. Ja kakkosen alusta poistuu manifesti, joka näyttäytyy sitten muualla. Siis näillä näkymin. Jos olette joulun muualla kuin kotiosoitteissanne, ja haluatte plarin jo joulun tienoilla kätösiinne, pankaa osoitteitanne sähköisesti tai puhelimitse tulemaan.

eino

tiistaina, joulukuuta 19, 2006

Olisiko tämä poliittista teatteria?

tiistaina, joulukuuta 12, 2006

Ilon joulukuuta!

Heidi ja Elina lähtevät kanssamme Mikkeliin!

keskiviikkona, joulukuuta 06, 2006

Hei, pärjäätsä nyt varmasti? Me ollaan tuossa ihan lähellä ja sulla on sun sohvas.



sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006

Ehdotus

Voisimmeko opetella sitä elvytystä tammikuussa? Kun on tuokin jäänyt.

perjantaina, joulukuuta 01, 2006

ESITYSAJAT

Mikkelissä pe klo 18 ja la klo 10. Saattaa heittää vielä max. tunnilla suuntaan tai toiseen. Ohjelma julkaistaan ensi viikolla, liput tulevat myyntiin vasta tammikuun alussa.

Ah niin, ja paikkoja on katsomossamme 120-130.

eino

sunnuntaina, marraskuuta 26, 2006

Genen sivujen päivittämisen loppuessa...

suora osoite tänne: http://uptt.blogspot.com

tiistaina, marraskuuta 21, 2006

Raati

Näyttämöpäivien raadissa istuvat tällä kertaa Näyttelijäntyön professori Yrjö Juhani Renvall, ohjaajantyön professori Maarit Ruikka, Helsingin Sanomien kriitikko Suna Vuori, näyttelijä Niina Nurminen, näyttelijä-ohjaaja Ville Sandqvist ja ohjaajantyön lehtori Mika Myllyaho.

maanantaina, marraskuuta 20, 2006

Muut valitut esitykset

De Facto Mimo, Tshekin tasavalta, Jihlava MartinK olář:Groteska ohj. Martin Kolář

Kajaanin Harrastajateatteri Eino Saari:Paska näytelmä ohj. Eino Saari

Helsinki Rock Opperayhdistys ry Jalle Niemelä:Yöihmisiä -musikaali ohj. Antti Majanlahti

Näkövammaisten teatteri, Helsinki työryhmä: Rajanylityksiä –hetkiä matkan varrelta ohj. Karoliina Helminen

Hämeenlinnan Miniteatteri Riitta Jalonen:Tyttö ja Naakkapuu ohj. Marja Myllyniemi

Topi Mikkola, Kuhmo Rosa Liksom: Reitari ohj. Jani Manninen

Teatteri Pieni Kuu, Kuopio Matti Kivinen:Leipä ohj. Matti Kivinen

Cont’akti-teatteri, Pori Söderdahl –Söderdahl –Haapala –Salminen –Mäkinen –Kallio:Jumissa –Sielun meetwurstia elämännälkäisille ohj. Erja Lehtonen

Teatteri Kaari, Kotka Pirkko Saisio:Tunnottomuus ohj. Jyrki Koskimies

Lappeenrannan Nuorisoteatteri William Shakespeare: Hamlet ohj. Johanna Juslin

Teatteri Airopik, Oulu Tuomas Kumpulainen, Teuvo Pakkala ja työryhmä: Pieni elämäntarina ohj. Tuomas Kumpulainen

Jyväskylän Kansannäyttämö Veli-Pekka Kelloniemi:Köyhän laulu ohj. Jorma Böök

Tampereen Ylioppilasteatteri Juhani Valkama:Ihmisleikki ohj. Juhani Valkama

Ad*Astra, Jyväskylä Seija Hakkarainen:Uusi maailma ohj. Seija Hakkarainen

Mahtavaa, porukka koolle jälleen!

Yliopiston kolhossa kirjastossa on jopa elämää ja haisee tiedolle. Minun pitäisi ja pitäisi ruveta kirjoittamaan kasvatussosiologian luentopäiväkirjoja kolmesta luennosta...

...Mutta riemuitsen sen sijaan teille siitä että lähdetään Mikkeliin! Voisinkin pyytää Johannaa jelppimään nykyisenä puvustonhoitajana vermeitten kanssa. Pitää tarkistaa pitääkö paitoja lillutella tms. Mutta Joulukuussapa nähdään, joten aiheesta keritään neuvotella.
Halusin vain tuoda julki riemuni jälleenkokoontumisesta teidän kanssanne. Ikävä on ollut.

Kohta on kai parree ruveta kertaamaan biisejä. En häiritse enää kämppiksiä kun niitä ei ole, mutta kotonani ei ole väliovea joka tukkisi äänet, jotenka haitari kuuluu koko käytävään.

Nomutta kohta tavataan, ja mukavaa joulunalkua teille kaikille! Oli eilen nimittäin keskustorilla jonkinsortin joulukauden avajaiset. Miten on, eikö teistäkin tunnu että joulu alkaa vuosi vuodelta aikaisemmin?

-Suvi-

perjantaina, marraskuuta 17, 2006

Harjoitusajat

to 18.1. koko päivä, pystytys / kynnelle kykenevät

pe 19.1. treenit klo 16-23 / kaikki

la 20.1. treenit klo 11-15 & 17-21 / kaikki

su 21.1. esitys klo 16:00 + purku (--> 21)

to 25.1. lähtöaika (ARVIOITU!!) klo 15:00

esitys todennäköisesti SEKÄ la että su, pe siis välipäivä, näillä näkymin

OBS!

Plari tulee postissa ennen joulua.

Treenatkaa biisejä!!!!!!

Tarkat esitysajat kerron heti kun saan ne.

Majoitus Paukkulassa (!) kahden hengen huoneissa. KHT joutuu maksamaan näistä, joten hangaroundeja ei lähde mukaan todennäköisesti yhtään.

Bussi ei tule teatterilta, koska Jukka on alueryhmän kanssa jossain korvessa kiinni.

Tämän verran tällä erää,

eino

torstaina, marraskuuta 16, 2006

Jeejee!

Laitan aikataulusta ja muusta tänne tällä viikolla enemmän, mutta siis - - kutsu on käynyt Työväen Näyttämöpäiville 26.-28.1.2007 ja enää ihmettelen, miksei Oidipus ole valittujen listassa?!

Lämmitystreenit Kajaanissa 19.-21.1., esitys su klo 16. To 25.1. lähdetään matkaan.

Jännää. Huisia. Työlästä. Outoa. Viiden kuukauden eron jälkeen on kyllä nastaa palata tämän äärelle ja tuumia, miten juttu on muuttunut.

eino

...

vai mikkeliin jähimään`..
onkohan mestareilla siellä keikka samaanaikaan?
siis niillä läskeillä?

tuumaa lontti

ps. juilii lusia koulussa
pps. eilen opettelin puukottamaan niinku vankilassa
ppss. nähty paikka tämä internet

tiistaina, marraskuuta 14, 2006

siirto-operation

Yo.

Siirrän kaiken tavaran UPTT:n sivuilta harrastajateatteri sivulle ensi viikolla. Nämä sivut alkavat pölyttyä - vuodenvaihteen jälkeen - - ja jo sitä ennenkin - - päivitys loppuu kokonaan.

Siirtykäämme siis tänne: www.kajaaninharrastajateatteri.fi

eino

tiistaina, lokakuuta 31, 2006

uusi blogi

Loin Teatteri 2100:lle oman blogin, se löytyy osoitteesta http://teatteri2100.blogspot.com.

Jos sinne haluaa salasanan, siis kirjoittaakseen, pyytäkää multa, en viitsi niitä varuilta tänne panna.

Miksi? No, ehkä siten tässä hahmottuu selkeämmin paitsi jatkumo jostain vanhasta, myöskin uudet tuoksut - - toisin kuin jokunen on epäillyt, tarkoitus ei ole tehdä paska kakkosta, re-paskaa tai paskaa oikeastaan missään muodossa. Tutkimusmetodissa ja työryhmässä on toki viljalti samankaltaisuuksia - matka jatkuu silti uusia avaruuksia kohti.

Tuolla uudessa blogissa ei ehkä hetkeen tapahdu mitään. Aloitamme uuden jutun treenit joulukuussa, sitä ennen se lienee vain ajoittaisessa käytössä. Tämä blogi pysyköön Paskan näytelmän tiedotuksellisena ja pohdiskelevana foorumina vastekin - - tai ainakin niin kauan kuin esityksellä on elämää.

einonne

tiistaina, lokakuuta 24, 2006

Banzait

Teatteri 2100 -treffit alkavat siis joulukuussa, 7.-12.12., päivät vielä vähän auki. Mukana Lontti, Sainari, Elias, Elina K, Johanna, Anton Krylov, AJ, pienellä varauksella Matti Tampio, + sitten viljalti etäihmisiä ja muutama, jotka ovat mietinnässä ja ne mahdolliset uudet tulokkaat, joista en ole vielä kuullut. Tuumailen 10-12 hengen ryhmää.

Voi olla, että 2100:lle pykätään myös oma erillinen blogi, kattoo nyt, onko sen hyvä rakentua suoraan tämän päälle vai muualle. Oi että ihanaa kun pääsee taas ohjaamisen makuun!

eino

sunnuntaina, lokakuuta 22, 2006

Mitä?! Eikö tarinaan sisältynytkään huumeiden käyttöä?

perjantaina, lokakuuta 20, 2006

Elina vaihtoi leiriä

Jäämeren tämäniltaiseen ensi-iltaan on merkitty lippuvaraus nimellä Elina Manninen / Kainuun Sanomat.

Hehhee...

Mitäs tämä on;)

keskiviikkona, lokakuuta 18, 2006

Raadin palaute

Seinäjoen raadin palautteet tulleet kirjallisina. Löytyvät geneltä ilmoitustaululta. Ei ihmeyksiä, lukutaidoton sihteeri kirjannut mongerrukset tilanteessa ylös eikä kukaan ole jaksanut jälkikäteen niihin mitään lisätä. Toisten esitysten palautteet on toki mukava lukea.

eino

lauantaina, lokakuuta 14, 2006

Nobel

Niin. Uskoin itse mahdollisuuksiini tänä vuonna erityisen paljon. Jostain syystä oletin kuitenkin, että tänä vuonna ei palkita säveltäjää. En aio asettua ehdokkaaksi enää, tämä jokavuotinen jännitys on niin raskasta. Toivottavasti Suomen kansa selviää tästä, minä kyllä selviän.

Tosiaan tietämättömille kerrottakoon, että noin vuosi sitten otin ainoaksi tavoitteekseni tämän projektin suhteen saada Nobelin rauhanpalkinto, mutta menivät erehdyksissään antamaan sen jollekkin pankkiirille. Hittoako ne pankkiirille rahaa antaa, sillähän sitä pitäisi olla muutenkin tallelokerot pullollaan. Se pöljä antoi kuulemma vielä kaiken hyväntekeväisyyteen.

Ilkka

Oikeusmurha

Ilkka, Ilkka! Mitä tämä on?! Nobelin rauhanpalkintoa ei myönnettykään sinulle!!?

keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

Oppinut jotain...

Terve vaan kaikille! Jumalan äitiä touhuillaan ja koulussa aikaa menee ja internetissä tuhlailen paljon aikaa lukeakseni uudesta harrastuksestani, WARHAMMER miniatyyreistä!!! Meikä aikoo mennä Helsinkiin syyslomaks YÖBUSSILLA! Huvittavaa minusta ainakin. Lautanenkin loppui ja Heikin Paltamon produktiossa oon ainoa poika 13 uuden tytön kanssa! Vanhojen tanssipari juttu on jo menny siihen pisteeseen, että pari ihmistä on jo ilman mun mielipidettäni menny kysymään yhtä (taas) Italialaista tanssipariksi. No, huomenna pitäis muka kysyä . Ei saakeli, on se ku ei suomesta tanssiparrieta löyvvä, mutta eipä tuo niin haitanna! Niin vakavempiin asioihin..... Katsoin äidin kanssa vanhan Macbeth videon ja siinä viimeisen kymmenen minuutin aikana ei itkua voinut enää pidätellä ja äidin kanssa halailtiin ja muisteltiin tuota..... minulle rakkainta esitystä. Muistin paskan manifestista sen lauseen sinä hetkenä... "Meidän tulee tehdä vain sellaisia teoksia, jotka saavat meidät itsemme itkemään"
Valitettavasti tällä hetkellä minulle ainoa tuollainen on ollut Macbethin rooli. Paska kuuluu yhtä tärkeään mutta erilaiseen kategoriaan (ainakin tunteiden osalta). Hyvää syksyä kaikille NÄPÖKOIRILLE ja PISULI- KISULEILLE ympäri maata ja Kainuuta!

Ei varmaan nimeä tarvtse raapustaa.....

Ajankohta x

Paskan mahdollinen Mikkelinkoukaus selviää marraskuun viimeisen viikon alussa.

-e

perjantaina, lokakuuta 06, 2006

Tuli polte

hei vain kaikille!

Tuli innostus kirjoitella tänne pitkästäaikaa.

Elinan viestistä kimposi muistio takaraivosta että enhän se minäkään ole roskia muistanut päivässä kerätä, sen sijaan otin tänään vähän takaisin. Kävin viemässä ihan normisti tuonne roskakatokseen pussin ja huomasin siellä osiksi pistetyn hyllyn. Ihan hyvän näköinen. Minäpä tyttö sain luovan kohtauksen, otin hyllyn pienemmät välilevyt, ja rakensin niistä kaksi pientä tasoa apunani akkuporakone ja ruuvit. Harrastin teknisiä käsitöitä viimeksi viidennellä luokalla kunnes kiusoitteleminen poikien puolelta alkoi ottamaan aivoon ja vaihdoin tekstiilitöihin mikä olikin loppuunsa hyvä idea. Meninpä taas asiasta kukkaruukkuun niin kuin yleensä, mutta pointti oli se, että "keräsin roskia" kierrättämällä. Olen siis taas onnistunut välttämään tenttiin luvut mainiosti.

Äänestä ja äänielimistöstä olen oppinut sen verran, että ei kannata syödä särkylääkkeitä jotka sisältävät salisyylihappoa jos pitää käyttää ääntään enemmälti. Se aiheuttaa pieniä verenpurkaumia äänihuuliin. Olen minä oppinut enemmänkin, mutta suottapa niitä tähän nyt listaamaan. Kiinnostuneet kysykööt minulta itseltäni - vastaan oikein mielelläni.

Tampereelle sopeutuminen on vienyt aikaa. Vasta nyt täällä alkaa tuntua olo edes hieman rennommalta ja meininki tutummalta. Kaikki on niin radikaalin erilaista, mutta samalla kiehtovaa. Ikävä on teitä ja tätä harrastusta siellä. Se oli niin pitkään tiivis osa elämää.
Toivottavasti päästään Mikkeliin! Minulla on jo polte!

On minulla täällä yksi harrastus jonne onneksi tajusin hakea ja se on kuoro. Jos joku liikkuu täälläpäin marraskuussa, niin meillä on kolme kuorokonserttia tiedossa. Tervetuloa katsomaan ja kuuntelemaan.
Täällä on mennyt aika hölmistellessä jos jonkinmoisia asioita. Harrastuksien etsiminen ja itsensä etsiminen on kyllä todella hukassa toistaiseksi, mutta prosessin alla.
Täällä on aivan erilaisia etanoitakin. Aivan totta. Ja sateella niitä on armeijallinen.

Mitä parahinta vointia kaikille!

Tampereen Terveisin

Suvi

keskiviikkona, lokakuuta 04, 2006

Laulua!

Toverit hyvät,

(myös ne, jotka touhuavat paremmin jalkapalloilevissa kouluissa/teattereissa;), tosta tulevasta roggiksesta voisi itse kukin ruveta lauleskelemaan eteenpäin. Olen kaavaillut noin 10-12-päistä ryhmää, josta puolet tullee siis Paskan porukasta, puolet muualta. Pari kelpo ehdokasta jo onkin, mutta tilaa siis on, jos satutte innokkaita tietämään.

Joulukuussa pidetään varmaan joku eka tapaaminen, lysti alkaa muuten toden teolla heti tammikuun alusta.

On mullakin ikävä teitä. Alkusyksystä tuntui ettei täällä mikään ole muuttunut, että väkeä piisaa ja lappaa ihan entiseen malliin, nyt monen ihmisen kokoinen aukko näkyy ja tuntuu täällä. Hyvin, reippain ja innokkain mielin silti vuodenvaihdetta kohti!

Nih, ja pankaahan kaikki kalenteriin G-gaala 5.12. Silloin on skumppaa ja yhteiskivaa tarjolla yllinskyllins. Kutsutkin tulee tässä joskus, lokakuun loppuun mennessä.

eino

Kukkuluuruu

En mainitse jalkapalloa nimeltä.

En ole kerännyt roskia. Voin tehdä sen joskus kerralla, nyt en ole niin hyvä. Kajaanissa siihen vielä pystyi, kun oli tienvarressa vain sellaisia söpöjä söpöjen pikkulasten heittelemiä jätskipapereita, kiiltäviä ja puhtaita. Nyt koulumatkalleni ei mahdu muuta kuin pari oksennusta (ja sehän maatuu!) ja jokunen tosi limainen pullonsiru. Tästä opimme sen, ettei Helsingissä ole söpöjä pikkulapsia eikä jäätelöä?

Huvikseni vain tässä kirjoittelen. Ja samalla ikäväkseni. Ja haluaisin vielä olla tutkija joukossa jatkossakin, siis jatkaa tätä linjaa. "Tämä linja" jatkui täällä jo, kun kävin Ylioppilasteatterilla katsomassa pari juttua. Generaattori ja Paska näytelmä pysyivät visusti mielessä niiden oleskelujen ajan. On hyvä olla julkisessa paikassa, jossa on rikkinäiset sohvat, miljoona kuvaa oikeista ihmisistä seinillä ja katsoa esityksiä, joilla on arvonsa, vaikka ne saavat hämmentymään. Jeah.

Rytmin (se on baari ymmärtääkseni!) vessan seinällä luki: "Miksi tunnen oloni turvalliseksi aina julkisissa vessoissa?" Syksyn kovin mietelause. En osaakaan selittää, miksi laitoin tuon tänne. Ups. Ikävöin Generaattorin vessaa?

Uuuh. Järjetöntä ajatuksenjuoksua.

Pärjäilettehän kaikki. Kyllä te pärjäilette. Nauttikaa kauniista roskista ja julkisista vessoista aina, kun mahdollista! Näkemissiin!

Elinam

perjantaina, syyskuuta 29, 2006

Paska näytelmä on tuotteistettu

Tiimarista saa täsmälleen samannäköisiä arkkuja kuin mitä meillä oli. Tosin miniatyyrikoossa.

Kapitalismi toimii! ;)

torstaina, syyskuuta 28, 2006

Kuulkaahan nyt

Tuo nostalgiointi on sitä samaa sumutusta ja nykyajan pakoa.

Olinpa eilen vähän votkalla.

ilkka

keskiviikkona, syyskuuta 27, 2006

Muistetaan muistetaan ja löydettiin tämä

tiistaina, syyskuuta 26, 2006

Muistatteko...?

HETKEN LAPSUKAISET

1. Futurismi sata vuotta sitten jo hiljeni
2. historiallinen avantgarde esiin syöksähti
3. uuden taidesuuntauksen melskeessä
4. elettiin hetkessä huudetiin lehdissä
5. väiteltiin syyteltiin
6. oltiin kansainvälisiä, mystisiä, häirikköjä
7. haastettiin riitaa, pintaa raavittiin
8. niin taiteen arjen kuin maailmankin
9. jossa friikki taiteilija leikki hurjaa
10. kurjaa yhteiskuntaa halusi muuttaa
11. utopiat, teoriat avasivat
12. ovia haaveiden aikaan, joskus koittavaan
13. unelmaähkyssä lavalla tässä me
14. kohta silmiänne teidänkin tässä aukaistaan

PASOLINI

1. P.P. Pasolini oli italialainen
2. vastustaja vankilan, kyseenalaisti kaiken:
3. länsimaisen kulttuurin, yläluokkaisen
4. naisen, materialismia ihailevaisen
5. Elokuvaohjaaja, kirjailija, runoilija
6. kielsi rajoitukset, julisti Rakkauden Anarkia!
7. Nero joka näytti meille modernin väkivaltaisuuden
8. uuden yhteiskunnan piip länsimaisen pahuuden
9. Seuraavaks kunniaa narrille ja kulkurille
10. tehkäämme siis tilaa Pier Paolo Pasolinille!

Genet - alku

1. ei ollut 20-luvulla vielä räppiskenee, mut parii
2. sissa eli asusteli Jean Ge-net, kun tal
3. lissa syntyi poika, Joosef oli poissa, kestä
4. nyt ei äiti-muori kitui Jean lastenko-dissa, äpärä
5. eri laitok-sissa kehit-tyi ongelma-nuori. Huori,
6. varasteli, vakoili ja Eurooppaa kiert-teli, eli
7. haali toisen omaa, urkki nurkkiin, vaelteli
8. istui vankiloissa oudois-sa mielentiloissa

maanantaina, syyskuuta 25, 2006

Mukana ovat siis...

ainakin Juho, AJ, Johanna, Elina K., Sainari... Muita kiinnostuneita meikäläisishtä?

Haeskelen ihan lehtiteitsekin joitakuita uusia kerholaisia. Katsotaan kuinka käy.

eino

torstaina, syyskuuta 21, 2006

Eläimellistä menoa

Opetellaan atk-tunnilla sähköpostin lähettämistä. Ei jaksa kiinnostaa.
Sen sijaan, minäkin olen kiinnostunut tuosta jatkosta. Hihuu jee juntti-lol-apua !!1!

Terveisin Juho

keskiviikkona, syyskuuta 20, 2006

Kyllä mittään

Nyt on otettava takaisin tuo edellinen itkeminen. Kuulostaa hienolta, että tutkimus jatkuu. Jonkinlaista tutkimusta oli myös havaittavissa viime viikonloppuna kehotietoisuuskurssilla oman kehon parissa. Virisi semmoinen ajatus, että tästä maailmasta voisi saada mahdollista tutkimusongelman asettelua tulevaan graduuni, jota todennäköisesti aloittelen tekemään tänä syksynä Kajaanin opettjankoulutusyksikössä. Kandidaatintyöni tein viime keväänä aiheesta LAPSEN KIELEN KEHITYS -liiketoiminnan osuus kielen omaksumisen taustaedellytyksenä. Liiketoiminta käsittää lähinnä motorisen kehityksen eri vivahteet, kehitysvaiheet sekä harjoitteita, joilla voidaan tehostaa kielen kehitystä.

Jos jollain viriää ruumiin kielestä, kielen oppimisesta, puheen kehittymisestä, kehon hallinnasta ja yksilön suhteesta ympäristöön liittyviä kysymyksiä, niin keskustelen mielelläni kanssasi.

Ajatus työstäni lähtee olettamuksesta, että ympäristö ja yksilö ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, eikö mitään nk. omia sisäisiä maailmoita ole, vaan ihmisen tajunta, tietoisuus ja jopa kieli ovat saumattomassa yhteistyössä muiden ihmisten, tilan, ajan ja luonnon kanssa.

Kieli on aina kehonkieltä. Esimerkiksi äänihuulet, keuhkot, aivot ja suu ovat puheentuottamiseen liittyviä ruumiinosia. Eliminä ne ovat tuottamassa yksilöllisestä olennosta lähteviä signaaleja, jotka pitkän kehityksen kuluessa olemme nimenneet ja synnyttäneet yhteisiksi merkkijärjestelmiksi, siis kieliksi.

Mahdollisuudet tutkimuksessa ovat periaatteessa rajattomat. Ongelmani tässä vaiheessa on rajata tutkimustehtävä sellaiseksi, että se sopii myös näihin ilmaisullisiin touhuihin. Ihanteeni olisi yhdistää mielekkäällä tavalla tiedettä (kasvatustiede, psykologia) ja sitä, mitä tässä mökissä tutkaillaan.

Taidan olla jo vähän liekeissä tästä hommasta. Meikä ilmottautuu projektista kinnostuneiden joukkoon.

-Antti-Jussi

Uutta settiä

Panin pohjia tulevasta tuonne sivuillemme, ehkä huomasittekin jo. Tämmöistä siis tulossa.

"Ei vähä mitään", niin kuin Pauli Haataja tapasi sanoa.

Että sidoksia tulevaan on tehty, projekti jatkuu ja syventyy, tämä on vasta alkua, ja kiinnostuneet voivat tosiaan ottaa yhteyttä. Noista muista ohjaajista tiedotan sitten, kun uskallan tiedottaa ja varmaksi sanoa. Hyvältä näyttää.

Kutina sentään.

eino

tiistaina, syyskuuta 19, 2006

Ei mittään

Luettuani tuon Saran jutun, rohkaistuin itsekin kirjoittamaan asioistani. Mä olen vähän samoilla fiiliksillä ollut loppukesästä ja alkusyksystä asti. Seinäjoen viikko oli jonkinlainen tribuutti menneille, komea päätös yhdelle aikakaudelle, joka oli varmasti jokaiselle työryhmän jäsenelle merkittävä.

Koulua on ollut jo kuukausi, enkä ole saanut ryhdytyksi oikein mihinkään. Yksittäisiä pikku tehtäviä ja kirjoitteluprojeteja annetaan kuin liukuhihnalta, mutta ei niihin oikein saa otetta. Ei jaksaisi ryhtyä, kun tuntuvat niin joutavilta. (esimerkiksi kotiseutuesitelmä, 7 liuskaa ja 40 min suullinen esitys...:)

Vaikka tuonne genelle onkin aina mukava poiketa ja jotain näppäillä, ei oikein mitään kunnollista pysty virittelemään kun ei ole muita ihmisiä. Missä ne kaikki oikein luuraa? -Ai niin, ympäri suomea yksi Helsingissä, toinen Tampereella, joku Porissa, kotona, lähihoitajakoulussa, Paltamossa, prikaatilla ja ties missä.

-Älkää jättäkö!

-aj

kädet heiluvat joutilaina

syksy on välillä liian kylmä ja välillä liian lämmin. arki on tasaista, puuduttavaa, velvolliisuuksia eikä yllätyksiä näy missään. tosiaan kun on ollut vähän yli sen vuoden joku projekti työn alla, niin tyhjiö tuntuu valtavalta ja olo rauhattomalta. ihan kuin olisin unohtanut jotakin, kuin minun pitäisi olla nyt jossain muualla, tekemässä jotain mihin riittäisi innostusta ja aatteen paloa. puvustushommat olivat ihania mutta nekin ovat nyt vähän vähissä. äh.
johanna

maanantaina, syyskuuta 18, 2006

minne muualle purkaisin..

kuin tänne. lueskelin genen ihmisten blogeja ja tuli kamala tarve saada kirjoittaa. siirryin siis sujuvasti tänne, vaikken oikein tiedä onko kirjoitustarpeeni suunnattu tänne ja lukeekokaan tätä enää kukaan. tai toisaalta onko tarpeellista edes kirjoittaa luettavaksi vai ihan vaan itselleen. pakkoulostus.

aaaaaaahhhhhhdistaaaaa!!! en tiedä johtuuko kaikki vain kuuluisista hoorrrromooneista vai muusta kriisistä. mutta päivittäistä on tämä mielielojen vaihtelu. ja kiduttavaa. ja nyt on taas tämä ahdistusvaihe. maanantai. mikälie.

kun ei yhtään tiedä mitä tältä elämältään haluaa. mieletön päämäärättömyyden tunne. että mitä kohti tässä muka on menossa. kun tuntuu että jotain kohti kovasti haluaisin mennä. tarpeeton olo. olio vaan kuka lilluu päivästä toiseen tekemättä mitään hyödyllistä, itselleen, muille, yhteiskunnalle...maaaaaailmalle. jotenkin sitä vaikka paskaa tehdessä koki tekevänsä jotain hyödyllistä. itselleen ja muille.

työt ei maistu. arki ei maistu. juhlakaan ei maistu kun seuraavana päivänä on aina niin paha olo. ruoka taas maistuu, mutta siitäkin tulee useimmiten paha olo. ja sitten on paha olo kun kaikesta tule paha olo. kieroa, typerää, tyhmääkin.

hetkittäin on taas sellanen, että perkele. osuuskunta perustettiin ja kaikki on mahdollista ja nyt vaan ideaa uuniin ja toteuttamaan. mutta kun ei jotenkin jaksa. voimat loppu. ei vaan jaksa. ja raivostuttaa tämä oikeitten töiden puute. sellasten mistä kertyis oikein eläkettäkin. kun sitäkään ei kerry, ole kertynyt pitkään aikaan. ja kun tästä tuottajanhommasta ei kerry mulle oikein mitään. omaan henkiseen pankkiin. kun ei napostele. ei vaan. hommat hoituu joo, mutta mitään ei jää itelle käteen. ei sitten edes sitä eläkettä.

ja kun esityksetkin peruttiin. oon heti ihan koomassa. pari vuotta sitä on puskenut proggista illasta toiseen ja nyt on ihan että mitä kun esityksikään ole. eikä mitään työnalla. laulujuttukin polkee paikallaan kun ei saa itsestä mitään irti. niin ristiiriitaista..oi. kun on aikataulu täynnä, harjotukset menossa, hups sitä vaan valmistu koulusta ja sai kaikkea aikaiseksi. nyt ei mitään. tuntuu ettei ole mitään mitä saada. haluaisin kouluun. aika paljon haluaisin. kun vaan löytäisi sen alan mitä opiskella. ja mistä tehdä niitä eläkettäkerryttäviä töitä. kun se ei tätä nykyistä taida olla.

olin viikonloppuna päivän kehotietoisuuskurssilla ja alko ahdistamaan. tuumailin että tässä sitä ringissä istutaan kuin terapiassa konsanaan että hyi ja yöks. kyllähän minä nyt pystyn itseäni muutenkin terapoimaan. puhumaan tunteista jne. empä olisi niin varma.

miumau. kiitos oi uskollinen blogger ripittäytymismmahdollisuudesta. oma päiväkirja ajaisi varmasti kyllä saman asian.

sara

maanantaina, syyskuuta 11, 2006

Parahin Ilé,

kiitos kirjoituksestasi, siinä oli sitä jotakin, hymiö. Minä ajattelen asiasta jotakuinkin näin:

kun istun teatterin hallituksessa (eli siis teatterin rahakirstun päällä), minun on ajateltava ja toimittava siten, että homma pyörii ja talous rullaa. Homma ei nimittäin pyöri jos talous ei rullaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että esityksiä tehtäisiin täällä Talouden Kohentamiseksi.

Jos taas teen taidetta ja olen ohjaaja, pyrin ajattelemaan rahaa niin vähän kuin mahdollista, mutta joudun kyllä kuuntelemaan tuottavan tahon raamit taiteelleni. Jos nämä raamit ovat tarpeeksi ikävät tai moraalisesti arveluttavat, en tee taidetta.

Kun ohjaan pekkatöpöhäntää jonka pitäisi tuottaa, en ajattele rahaa vaan sitä, mistä löydän itseäni kiinnostavan kulman jutulle. Jos en tätä kulmaa löydä, en tee esitystä. En voi kuvitella tilannetta, jossa tekisin esityksen vain jotta joku saisi siitä rahaa. Esitysten tekeminen on sivumennen sanoen tähän mielestäni surkea bisnes. Kun taas istun palaverissa, jossa pohditaan töpiksen budjettia, puhun kyllä mielelläni rahasta, koska siitä on parempi puhua ettei käy hullusti.

Jakomielitautista roolienvaihtoa? Kyllä, mutta muutakin.

Kesäteatteria ei täällä tehdä rahan takia, vaikka siitä kovasti puhutaankin. Oikeasti: Töpöhännässä mukana olleista yksikään ei tehnyt sitä juttua rahan takia. Tuotannollisen ajattelun osuus siitä on kuitenkin huomattavissa määrin suurempi kuin vaikkapa Paskassa, koska budjettikin on suurempi. Siinä on siis suurempi vaara tehdä persnettoa. Persneton ajatteleminen on siksi tärkeää, että jos emme sitä ajattele, joudumme tässä touhussa kaivamaan rahat omista taskuistamme, ja siellähän ei tunnetusti rahaa ole. Lisäksi on totta, että kesäteatterin tuotoilla pystyy tekemään proggiksen tai pari talvella. Se on mukavaa ja siitä saa minusta iloita: hei, me pystymme palkkaamaan meille vetäjän vähäksi aikaa! Tai ostamaan uuden äänipöydän! Siis: kehittämään toimintaamme! Puhumattakaan siitä, että väkeä on käynyt. Siitä saa ja on syytäkin iloita, koska esityksiä nyt vain on kivempi esittää kun siellä on enemmän kuin kaksi ihmistä lehtereillä.

Ja toisaalta: nämä proggikset tehtäisiin kyllä ilmankin sitä rahaa. Köyhemmin, mutta kuitenkin.

Kun kritisoin rikkaan laitosteatterin ohjelmistopolitiikkaa, kritisoin ehkä ennen kaikkea sitä, että vaikka siellä on jo valmiiksi sitä rahaa, sillä silti tähdätään siihen rahan tekemiseen, ensisijaisesti. Tämä on mielestäni käsittämätöntä. Siis: siellä olisi taloudellisesti edellytyksiä tehdä aivan huikeita juttuja, mutta ne eivät silti tämän ihmeellisen taloudellisen kurjimuskierteensä takia niin toimi. Tätä en ymmärrä. Joku sanoo tietysti tähän, että lipputulojen on katettava iso osa budjetista ja sitä rataa. Paskanmarjat: Kajaanin teatterin lipputulojen osuus vuosibudjetista on muistaakseni 6%. Se on talouden kannalta lähestulkoon se ja sama, istuuko niissä esityksissä 100 vai 200 ihmistä. Kristianin kausi on myös hyvä esimerkki siitä, että löytää se väki sinne muutenkin kuin musikaaleja mutustelemaan.

Laitosteattereiden ongelma on paitsi rakenteissa, myös siinä, että tämä kaikkivoipa taloudellinen ajattelu on syövyttänyt niiden siellä työskentelevien ihmisten taiteellisen ajattelun. Niistä on oikeasti tullut suojatyöpaikkoja, joissa poissaolollaan loistaa nimenomaan taide.

Minua mietityttää hyvin paljon, voinko koskaan tehdä töitä noissa rakenteissa. En tiedä, en tosiaan tiedä.

Markkinavoimista riippumattomia yhteisöjä ei käytännössä juuri ole. En voi sanoa että mekään olisimme sellainen, siis sen enempää kukaan meistä yksilöinä kuin yhteisönäkään. Niitä vastaan taisteleminen on aikamoista matsia tuulimyllyjä vastaan, mutta silti: mitä enemmän tätä meuhkaamista tapahtuu, sen parempi. Jokin liikahtaa jossakin, varmasti. Subjektiivisissa kokemuksissa mutta ehkä ympäröivissä koneistoissakin.

"Raha ei ratkaise" tarkoittaa minulle tiivistetysti seuraavia asioita: 1) taiteellisen toimintani motiivi ei voi koskaan olla yksistään raha. voin tehdä esityksiä joista en saa rahaa mutta en voi tehdä esityksiä joiden motiivina olisi raha. 2) en suostu tekemään töitä ympäristössä, jonka filosofia on bisnesmaailman filosofia. 3) en suostu tekemään kaupallisia hankkeita enkä edistämään kaupallisen maailman tavoitteita taiteellisella (tai muullakaan) työlläni. 4) olen mieluummin työtön ja rahaton kellaribändiproggiksien tekijä kuin käyn kerran vuodessa "huorissa" tienaamassa elantoni. 5) lause on myös elämää ja taiteellista työtä ohjaava filosofinen periaate tyyliin: raha ei ratkaise = joo tarjoan sinulle kaljan kun olet tänään köyhä tai raha ei ratkaise = ennemmin köyhä maailmanparantaja kuin asuntolainahelvetissä yökkäävä ferrarijuppi

eino
Minulla on kurkkukipu, joka tekee syömisestä erittäin kivuliasta ja nukkumisesta vaikeaa. Kuumalla juomalla sen saa joskus turrutettua hetkeksi, mutta ei aina. Lääkäri määräsi särkylääkettä, mutta en oikein tiedä auttaako. Kurkkuun sattuu silti, mutta olo on ihan mystinen, voi olla ruuan vähyyskin ja unen.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, kun me kritisoimme teatterin kaupallisuutta. Tai siis sitä, että kansa hurraa ja kassa laulaa. Ja ainakin minä koin sen ehkä Paskan tärkeimpänä teesinä, että meille raha ei ole tärkeää. Olin jopa jotenkin ylpeä siitä, että tämä toiminta ei perustu rahaan. Koin sen täysin markkinavapaaksi vyöhykkeeksi, käyttääkseni nyt tällaista hevonpaskabisneskieltä. Sitten tässä ihan muutama viikko sitten minua alkoi vaivaamaan hirveästi se, että jos muualla raha on paha, niin miksi on niin hieno asia, että kesäteatteri tuotti ehkä miljoona euroa? Siis että teatterin talouden hyvinvointi on suorastaan kirosana kaikkialla, paitsi meillä. Huomasin tämän, kun puhuin isäni kanssa ihan ohimennen kesäteatteriesityksestä, ja mainitsin, että se oli taloudellinen menestys. Ja kun muka koko edellisen talven olin niin ylpeä siitä, että raha se ei ratkaise täällä päin. Hävettää aika vitusti olla tämmöinen kaksinaismoralisti. Käsi ylös kenen mielestä raha ei ratkaise? Ja käsi ylös kenen mielestä Töpöhännän merkittävin vaikutus oli se, että harrastajateatterin taloudellinen tilanne on tällä hetkellä erittäin hyvä (ja tottakai se käytännössä mahdollisti/helpotti toiminnan jatkumista)? Sehän oli hittimusikaali, niin ei vaan oikein saa sanoa ääneen, koska se ei ole oikein uskottavaa tällaisessa markkinavoimista riippumattomassa ryhmässä.

Tämä asia vaivaa minua aika paljon. Tietenkään Töpöhäntää ei tehty rahastusmielessä tai ainakaan en jaksa siihen uskoa, mutta kyllähän siitä hallituksessa puhuttiin, että nyt pitäisi sitten rahaa tulla. Eiköhän Sound of Musicia tehdessäkin ole mietitty, että minkä verran jutun pitäisi tuottaa. Ja sitten kun me istuskeltiin Seinäjoella teatterin aulassa halveksien esitteitä, jotka kertoi että katsomot on ollut täysiä, ei tullut kovinkaan monella mieleen, että hetkinen, niinhän ne oli kesäteatterissakin. Systeemi laitosteattereissa ja harrastajateattereissa on toki erilainen, ja kai se on niin, että rahaa pitää tehdä, koska se mahdollistaa toiminnan jatkumisen, mutta minä haluaisin tietää mikä on se ero joka tekee meidän toiminnasta jalompaa kuin siitä pyllistelystä ja perseentarjoamisesta ns. asiakkaille. Siis syy ja perustelu on nyt varmaan se, että yhdistyksen taloudelle oli elintärkeää, että esitys tuottaa, ja ymmärrän sen, mutta ainakin minun teatterianarkismiltani putosi pohja hoksattuani tämän. Minä kun en itse ollut tekemässä töpöhäntää, niin en voi sanoa omakohtaisesti, mutta miten ne teistä töpöhännistä, jotka seisovat "raha ei ratkaise"-lauseen takana, kokevat asian.

Pistän tämän kirjoituksen mielummin tänne kuin tuonne vieraskirjaan, joka on sellainen haaskalintuchat, että siellä tulisi vain sitä samaa anonyymiä huutelua kuin yleensäkin, enkä ole siitä niin kiinnostunut, koska tiedän kyllä Veron Maksajien ja Isänmaan Puollustajien mielipiteet.

Ilkka

sunnuntaina, syyskuuta 10, 2006

IRONIAA!?!?!?!?!?!?!?

-Sami, mitä sä opit tänään koulussa?
-En mä tiiä äikällä oli jotain juttua ironiasta...
-No tiiätsä että mitä on ironia...
-En mä oikein tiiä eiks se oo jotain IVAA...
-Sami. Tässä ois sulle sitä ittiäin!
-Mee googleen ja kirjota hakusanaks- Internet is for - ja ota toinen juttu siitä sivusta ja kuuntele se kolmen minsan biisi!!!!

(Kuuntelee biisin)
(Sami sanoo)
-No tää on nyt sitä itseironiaa ja varmaan jotkut tietääki genellä tän jutun...
-Hei! Voi ei ääh niin tietääkin.

maanantaina, syyskuuta 04, 2006

Tammikuu

Lindholmindavet vaan kaikille.

Kalentereihin siis seuraavat ajankohdat: 19-21.1.2007 ja 25.-28.1.2007. Ne ovat viikonloppuja, edellinen treenejä täällä, jälkimmäinen votkaa Mikkelissä.

Jos kutsu ei käy, tämän lopetus on kyllä melko ikävä. Jospa se sixpäkki heltyis.

eino

tiistaina, elokuuta 29, 2006

60-luku, surrealismi & Grande Finale (kuvat alla S:joen kamerakerho)



Avantgarde, Artaud & Futurismi