Kainarin juttu

Paras harrastaja-teatteri tulee Kainuusta
Reitari ja Paska näytelmä olivat ansaitusti

myös yleisösuosikkeja

Työväen Näyttämöpäivillä

Sinikka Viirret

Mikkeli

”Kyllä minä tiesin, että hyvä se on, mutta en sitä, että se on näin hyvä!”

Kävelen noin kolmikymppisen pariskunnan perässä Mikkelin illassa. Topi Mikkolan Reitari-esitys Työväen Näyttämöpäivillä on juuri päättynyt. Reitaria ja Topia kehua retostava nuorehko mies - ei mikään tyypillinen teatterikatsoja - on niin tohkeissaan, että seuralainen saa vain myönneltyä väliin.

Voisin painaa peukkua miehen kanssa, samat sanat. Katsoin Reitarin päivän neljäntenä esityksenä, ja vaikka pää oli jo pakkautunut liian täyteen, Topin völjyyn oli hyvä heittäytyä.

Särestön seitsenpäiväisten bakkanaalien jälkeen olo oli rento ja tyydytetty.

Taiteilijalle esitystä seuraavana aamuna kiitellessäni tämä toteaa vaatimattomasti, että esityksessä oli hyvä yleisö.

Raadin jäsenet olivat palautetta antaessaan tunnustaneet, etteivät he osaa sanoa mitään, vaan olivat kehottaneet Topia kuulustelemaan heitä.

Mikkelissä kuhmolainen Topi Mikkola tunnetaan vuosien takaa yleisön ja kriitikoiden lemmikkinä. Osaa mies myös markkinoida hyvät esityksensä. Nyt hän oli melkein tapiseerannut lehtijutuilla kansalaisopiston aulan: juttuja eri puolilta Suomea riitti.

Järjestäjät olivat tosin tänä vuonna antaneet hänelle liian pienen, vain 90-paikkaisen salin. Kaksi esitystä varattiin täyteen ennen kuin lipunmyynti edes alkoi, joten kolmas lisäesitys oli paikallaan.

Saari ja

Mannerheim

KUKAAN EI OLE SAARI. Silmä takertuu Kajaanin harrastajateatterin Paska näytelmä -esityksen kylttiin, joka on saanut paikkansa Sotkun, vanhan sotilaskodin, ulkoeteisestä. Päätän jo ennalta, että otan sen, kun saamme esityksestä poistuessamme kukin valita omat mielenosoituskylttimme.

Esitys uppoaa yleisöön, saa katsojat elämään mukana, nauramaan ja liikuttumaan. Ajankohta, kello kymmenen aamulla, ei näytä vaikuttavan vastaanottoon.

Huomaan kuuntelevani yhä tarkemmin, olevani yhä useammin samaa mieltä tekijöiden kanssa. Esitys vaikuttaa jäsentyneemmältä, selkeämmältä kuin ensimmäisellä katsomiskerralla Kajaanissa.

Uuden poliittisen teatterin manifesti on tarkentunut. Julistus on napakampi, mutta myös sovinnollisempi. Sovinnaista teatteria Paska näytelmä ei onneksi edelleenkään edusta.

”Mannerheimkin oli maahanmuuttaja!” Esitykseen Elina Manniselle soittava Jonne Putkonen lukee tekstiä kyltistään, jonka kanssa hän kertoo olevansa Mikkelin torilla marskin patsaan vieressä.

Ehdin. John Donnen runoa mukaileva ja ohjaaja Eino Saaren nimellä leikittelevä kyltti on vielä eteisessä.

Urheilukentän kulmassa seisoo lastenvaunuja työntävä nuori mies. ”Mihin te olette menossa tai oletteko te tulossa jostain?” hän utelee sen näköisenä kuin haluaisi liittyä mielenosoituskulkueeseemme mukaan.

Saari-kyltti saa paikkansa Mikkelin teatteritalon vierestä lumikasasta. Myöhään illalla joku on jo ottanut sen.

Perusteltuja

valintoja

Mietin näyttelijä-ohjaaja Ville Sandqvistin festivaalin päätteeksi esittämää luonnehdintaa; raatiin toista kertaa kuuluneen Sandqvistin mukaan festivaalin yleinen taso oli edellisvuotta heikompi.

Ehkä ne heikommat esitykset kuuluivat nyt niiden kuuden joukkoon, joita en nähnyt. Kaikki kahdeksan valintaani olivat mielestäni perusteltuja poimintoja näyttelijä Kai Lehtiseltä, joka tämänvuotisen ohjelmiston kokosi. Lehtinenhän kehui, kuinka valitut palauttivat hänen uskonsa teatteriin.

Kahdeksasta esityksestä pliisuin oli katselmuksen ulkopuolinen kansainvälinen vierailu, tšekkiläisen ryhmän miiminen ilottelu Groteska, joka ammensi mykkäfilmien perinteestä. Taitava, mutta yleisöä helpoin keinoin mielistelevä esitys.

Suhde yleisöön on kimurantti asia. Silloin kun pulssi on sama, kun esitys väreilee katsomon ja näyttämön välillä, on riemullista jakaa yhteinen, ainutkertainen hetki.

Nuori tyttö, joka seurasi jyväskyläläisten nuorten sirkusesitystä, osui asian ytimeen todetessaan kaverilleen: ”Ne vain hengaili keskenään.” Esityksessä oli mukavia jujuja, mutta katsojat se jätti ulkopuolisiksi.

Syliin

ja sydämiin

Yleisönsä osasivat ottaa niin porilainen Cont’akti-teatteri, jonka monologit tekivät täsmäiskuja ihmisten absurdiin arkeen ja nauruhermoihin, kuin hämeenlinnalainen Miniteatteri, jonka herkkä puolituntinen sai vieressäni istuneen keski-ikäisen naisen ratkeamaan äänekkääseen itkuun.

Porilaisten Jumissa lähti esiintyjien omista teksteistä. Itsepetos ja pakkoneuroosit yhdistivät, ramppi katosi.

Oululaisten Teatteri Airopik rakensi minimalismista ja Teuvo Pakkalan tekstistä, uskoi improvisaatioon ja ilmeettömyyteen. Ne purivat.

Mikkelin vakiokävijiin kuuluva Miniteatteri oli työstänyt Riitta Jalosen Finlandia junior -palkinnon 2004 saaneen tekstin Tyttö ja naakkapuu. Audiovisuaalinen esitys kuvasi pienen tytön muistijälkiä, keskiössä isän varhainen kuolema.

Huikeita kohtaamisia sisältyi myös helsinkiläisen Näkövammaisteatterin Rajanylityksiä-esitykseen. Vaikka esitys kokonaisuutena oli kömpelö ja avuton, siihen mahtui tähtihetkiä täydellisen juoksuasennon hakemisesta harmonikalla repäistyyn Beatles-hittiin. Lavalle päästetty opaskoira oli varastaa välillä shown, niin vetoavasti se suuntasi silmänsä yleisöön.

Yleisönsä ottajana Topi Mikkola on vanha tekijä; silmät tuikkivat Reitarissakin, kun hän flirttailee roolihahmonsa katsojien sydämiin.

Paskan näytelmän kummituseläimet saivat Mikkelissä kosolti lämpimiä katseita, haluamaansa rapsutusta ja sylihoitoa.

Ehdottavan taiteen ja politiikan keskustelufoorumi osoitteessa http://ehdotuksia.blogspot.com. Foorumi julkistettiin Työväen Näyttämöpäivillä Paskan näytelmän esityksessä