Omituinen paikka tämä maailma.

Tunnen ensimmäistä kertaa todella että minulla on oikeus ja asiaa ja halu kirjoittaa tälle palstalle. Että olen oikeasti osa tätä ryhmää kun tarpeeksi monta yötä ja päivää olen ollut retkellä kanssanne. En ole enää turisti. Vaikka en koskaan voi olla "täysipäinen" jäsen joukossanne kun koko matkaa en mukananne kulkenut mutta nyt ehkä jo tarpeeksi pitkän.

Tuntuu hölmöltä kun on jotenkin sellainen olo että kaikki on tehty. Vaikka se ei ihan totta olekaan. Tarkoitan eloani ja tekojani Kajaanissa. Höyläpenkkiä toki tulee vielä ja kesällä leirit mutta ajatus siitä että haaveet pitäisi nyt suunnata jonnekin muualle, uusiin maaleihin, eri ihmisten kanssa (jaa kenen ihmisten, en minä täällä mitään ihmisiä tunne!), tuntuu olevan ihan liikaa.

Tällä hetkellä istun Tammelan koulun opettajanhuoneessa. Puuhastelin 3päivää ekaluokan kanssa ja huominen on taas tyhjää täynnä. Ehkä aamulla taas puhelin soi ja joku koulu tarvitsee minua. Itsehän minä tätä halusin mutta on tämä silti omituista. Juuri kun alkaa muistaa mihin suuntiin käytäviä pitää kävellä, oppii lasten nimet ja muutama naama opettajanhuoneessa alkaa näyttää tutulta ja ystävälliseltä, kaikki on ohi. Minä olen kai pätkätyöläinen. Minulla ei ole yhtään työkaveria. Sissihommia.

En minä silti valita. Elämä vain nyt on tällaista asettumista ja leijumista. Lilluntaa jossain tilassa, suurimman osan aikaa
ilman maalia.

Illalla jatkuu oman elämäni idols kun menen yhden improryhmän pääsykokeisiin. Olen jo periaatteellisesti niin vastaan kaikkea pääsykokeilua ja itsensä tärkeäksi tekemistä että ajattelin jättää menemättä. No, ehkä menen kun olen kerta jo kakkosvaiheessa. Että niinku teatteriviikonlopussa. Huoh. Ja improteatteri... Onkohan se mun laji. (Ja nyt joku niistä käy lukemassa tämän ja en todellakaan pääse mihinkään ryhmään). No, katsotaan.

Nyt soitti Noora-ystävä ja lähden hengailemaan tuonne keskustaan. Josko ostaisin itselleni jonkin kauniin tavaran ja tulisin onnellisemmaksi. Materialismi on hieno aate. Ja tämä hengenvuodatus jäi aivan kesken ja elämä on edelleen vaan omituista.

Matti, sä olet mun sankari. Ihana teksti.

Voikaa hyvin kaikki.

Pus.

Petra