ollaan vaan ja hengaillaan..

Kirka on pois. Tähän kulminoituu koko minun Kajaanissa viettämäni väliajan jälkeinen toinen puoliaika. Tässä ON joku metataso. Tässä on.

Oli mukava lukea Rambon aatoksia. Sekavia ja pelonsekaisia vaikka olivatkin. Mutta asiat järjestyy kyllä. Se on varma. Ja on vain positiivista että pään sisällä tapahtuu myllerrystä. Joku menee eteen päin. Ei vain solju virran mukana.

Armeijassa on varmasti aikaa ajatella yhtä sun toista. Pff..

Elän vieläkin pienessä Mikkelihypetyksessä. Oli niin räjäyttävän hieno finaali. Samalla surullinen ja sitten taas "ei juma mitä ollaan tehty" - olo. Menee pää ja vatsa sekaisin kun ajattelee, että me ympäri Suomen jaetaan se sama tunne. Plus että kaikki katsojat jakaa meidän kanssa jonkun saman, määrittelemättömän tunteen. Huh.. Olen niin onnellinen että olen saanut jakaa tämän teidän kanssa.

Tuntuu myös tyhjältä, enkä osaa edes ajatella aloittavani mitään uutta projektia vähään aikaan. On silti turvallista lämmittää höyläpenkki, ja olla kuitenkin kiinni teatterissa. Jossain. Mutta aivot ei pysty keskittymään mihinkään uuteen. Vanhassa on vielä sulattelemista. Yritän järjestellä päätäni kohti jotain ehdottavaa, edes keskutelua, ehdotukset -foorumiin. Kokee kuitenkin että sinne on jotain jaettava. Toivottavasti ihmiset löytää sen. Syntyisi jotain..

Minä provosoidun itsestäni, kaikesta, päivittäin, samantapaisin aatoksin kuin Jonne tai Matti. Että mitä ihmettä! Ja että tottakai taide, taiteilija, teatteri, yhteisöllisyys, me ja muut ja kaikki. Ja sitten taas että ei tietenkään!!
Että onko sitä ikinä selvillä mistään tai tyytyväinen olotilaansa tai "statukseensa" vaikka olisi jo kuinka täti tahansa.

Huh..älä muuta virka, jatkaisi otsikon r-a-p.
Virkan sen verran, että kirjoittakaa vielä tänne. Kirjoitattehan.

Sara