Jo van provosoituu

Kyllä se julistuskin saa tutisemaan nynnymmät. Täällä yksi taas, hei.

Tämä on mietintää ykkösen viimeisen kohtauksen viimeisistä sanoista. Yllätys, en nielaise niitä. "Provokaatioiden aika teatterissa on ohi." Minulle se ei ole ohi, olen varma siitä jos jostakin. Arkielämässäkin heikko nahkani provosoituu jokaisen keskustelukumppanin keskimäärin joka toisen eleen ja lauseen voimasta, joten miksei samoin teatteriyleisössä. Sanoilla on järjetön voima, jos niitä kuuntelee. Tuo 'jos' on, myönnän, kiusallinen: teatterintekijöillä saattaisi olla muutakin tekemistä kuin pitää yleisöä hereillä. "Saat pullan, jos kuuntelet nyt tämän, ei kestä kauan, ei ole voimasanoja eikä kovaa ääntä, täällä taustalla on tällainen kaunis värivalo, sitä voi vaikka katsella, jos muu ällöttää."

Julistus, nyt erityisesti mailakohtauksen, provosoi ja pelottaa minua ehkä siksi, että kehotus työhön ja toimintaan tuntuu laiskasta vastenmielisemmältä kuin työ itse. Ja aavistus muiden mielipiteistä saa arvioimaan omia, joita ei ole. Ja jos onkin joku vahingossa tai läheisten vaikutuksesta päässä muotoutunut arvostus, sen hipaiseminen kirpaisee. Ja tieto siitä, että maailma ei ole oikeudenmukainen, on varmaan jokaiselle tuttu, mutta sen toistaminen masentaa. Ja taiteilijoiden työn arvostuksen puute lyö alas. Ja hämmentää yleiskuvan luominen teatteripolitiikasta, ohjelmistopolitiikasta, mikä lienee edes oikea sana, koska itselläni ei sellaista ole aidosti.

Ja harrastajateattereiden hajusta puhuminen kiertää ajatukseni taas sinne taiteen arvostukseen. On melko idiootti olo opiskella tanssia, kun todella uskon ja koko ajan Kajaanissa näen, että tanssin ja ylipäätään esiintymisen taito voi kasvaa juuri haluttuun kohtaan missä tahansa tekemällä, etenkin yhdessä tekemällä, ilman suurensuurta koulutuskoneistoa ja pääsykokeita ja muuta virallista ja standardeja ja muita jäykkiä sanoja. Yleisön vaikuttumiseen kuitenkin tarvitaan ymmärtääkseni usein aika julkkiksia ja aika efektejä, kun sellainen teatteri ei ole sitten enää 'vain taidetta' vaan myös taitoa ja tekniikkaa ja muuta nykyaikana pitkälle vietyä, suosittua, kallista, viimeisen päälle harjoiteltua, hiottua timanttia, ei väitekylttejä vaan tohtoreiden väitöskirjoja. <----(Hmmm. Jos saatte näistä sanoista pienen hajun siitä, mitä ihmetellen surren ihmettelen, niin jee. Ilman oikeaa yleiskuvaa pelkän pokan varassa heitettyä.)

Jumalan teatteri on voimakas siis. Sen ei pitäisi loppua toteamaan, jota varmaan joku yleisössäkin ihmettelee. Provokaation jälkeen ei pitäisi kieltää niiden olemassaoloa. Itselleni jäi lukemisen jälkeen kauhea kaipuu jotakin ehdotusta tai kehotusta kohtaan. Kuten muinoin Harrastajateatteriin liittymishaaste oli. "Mitä teen nyt, väliajalla, esityksen jälkeen, heti!?" Vaikka ei olisikaan samaa mieltä kaikesta eikä haluaisi rikkoa ikkunaa, paha olo passiivisuudesta saa olon kärsimättömäksi. Kaunosieluisuus lienee monen taidetta katsomaan vääntäytyvän luonteessa vahvasti, itseni tunnistan sanasta. Sehän tarkoittaa pakoa todellisuudesta. Se on erittäin vähän mairitteleva määritelmä itsestä. Kaunosieluisuutta saa piiskata, mutta mitä sillä tai muulla osallaan tekisi. Siihen kai saa pyytää kainosti vienosti neuvoa esitykseltä, joka kyllä näyttää esimerkkiä...

...manifesti on nimittäin mielettömän hyvä. Sitä lukee sydän kurkussa. Se on järjettömän haastava ja ihanasti oikeassa. Ainoastaan poliittisen ihmisen kasvattaminen itsessä tuntuu mahdottomalta. Muutos ja toiminta ovat ehkä maailman abstraktimmat sanat, nyt vähän tuntuu siltä.

Ja sehän tuli tekstiä. Mietin, mikä järki minun on vääntäytyä Mikkeliin esiintyjänä. Aikomukseni on kaikesta huolimatta hypätä jälleen mukaan, vaikka epäilyttää ja hyödyttömytyttää ja järjetyttää. Lienee tervettä hengata joukossa mukana ja kurotella haasteisiin, joita lavalta me-muodossa heitellään. Saattaisipa esityksistä jälkikäteen tulla voittajaolo edes hetkeksi peitotun nynnyyden edessä. Ja jos tulee luuseriolo, jee sillekin. Uuden poliittisen vuoden tutkimus- ja elämisprojekti käyntiin, voikaa hyvin, jospapa nähdään!

Elinahm