ollaan vaan ja hengaillaan..

Kirka on pois. Tähän kulminoituu koko minun Kajaanissa viettämäni väliajan jälkeinen toinen puoliaika. Tässä ON joku metataso. Tässä on.

Oli mukava lukea Rambon aatoksia. Sekavia ja pelonsekaisia vaikka olivatkin. Mutta asiat järjestyy kyllä. Se on varma. Ja on vain positiivista että pään sisällä tapahtuu myllerrystä. Joku menee eteen päin. Ei vain solju virran mukana.

Armeijassa on varmasti aikaa ajatella yhtä sun toista. Pff..

Elän vieläkin pienessä Mikkelihypetyksessä. Oli niin räjäyttävän hieno finaali. Samalla surullinen ja sitten taas "ei juma mitä ollaan tehty" - olo. Menee pää ja vatsa sekaisin kun ajattelee, että me ympäri Suomen jaetaan se sama tunne. Plus että kaikki katsojat jakaa meidän kanssa jonkun saman, määrittelemättömän tunteen. Huh.. Olen niin onnellinen että olen saanut jakaa tämän teidän kanssa.

Tuntuu myös tyhjältä, enkä osaa edes ajatella aloittavani mitään uutta projektia vähään aikaan. On silti turvallista lämmittää höyläpenkki, ja olla kuitenkin kiinni teatterissa. Jossain. Mutta aivot ei pysty keskittymään mihinkään uuteen. Vanhassa on vielä sulattelemista. Yritän järjestellä päätäni kohti jotain ehdottavaa, edes keskutelua, ehdotukset -foorumiin. Kokee kuitenkin että sinne on jotain jaettava. Toivottavasti ihmiset löytää sen. Syntyisi jotain..

Minä provosoidun itsestäni, kaikesta, päivittäin, samantapaisin aatoksin kuin Jonne tai Matti. Että mitä ihmettä! Ja että tottakai taide, taiteilija, teatteri, yhteisöllisyys, me ja muut ja kaikki. Ja sitten taas että ei tietenkään!!
Että onko sitä ikinä selvillä mistään tai tyytyväinen olotilaansa tai "statukseensa" vaikka olisi jo kuinka täti tahansa.

Huh..älä muuta virka, jatkaisi otsikon r-a-p.
Virkan sen verran, että kirjoittakaa vielä tänne. Kirjoitattehan.

Sara

Lisää kuvia löytyy täältä

http://www.internetix.fi/jere/albumi/teatteri/paskanaytelma/

Kainarin juttu

Paras harrastaja-teatteri tulee Kainuusta
Reitari ja Paska näytelmä olivat ansaitusti

myös yleisösuosikkeja

Työväen Näyttämöpäivillä

Sinikka Viirret

Mikkeli

”Kyllä minä tiesin, että hyvä se on, mutta en sitä, että se on näin hyvä!”

Kävelen noin kolmikymppisen pariskunnan perässä Mikkelin illassa. Topi Mikkolan Reitari-esitys Työväen Näyttämöpäivillä on juuri päättynyt. Reitaria ja Topia kehua retostava nuorehko mies - ei mikään tyypillinen teatterikatsoja - on niin tohkeissaan, että seuralainen saa vain myönneltyä väliin.

Voisin painaa peukkua miehen kanssa, samat sanat. Katsoin Reitarin päivän neljäntenä esityksenä, ja vaikka pää oli jo pakkautunut liian täyteen, Topin völjyyn oli hyvä heittäytyä.

Särestön seitsenpäiväisten bakkanaalien jälkeen olo oli rento ja tyydytetty.

Taiteilijalle esitystä seuraavana aamuna kiitellessäni tämä toteaa vaatimattomasti, että esityksessä oli hyvä yleisö.

Raadin jäsenet olivat palautetta antaessaan tunnustaneet, etteivät he osaa sanoa mitään, vaan olivat kehottaneet Topia kuulustelemaan heitä.

Mikkelissä kuhmolainen Topi Mikkola tunnetaan vuosien takaa yleisön ja kriitikoiden lemmikkinä. Osaa mies myös markkinoida hyvät esityksensä. Nyt hän oli melkein tapiseerannut lehtijutuilla kansalaisopiston aulan: juttuja eri puolilta Suomea riitti.

Järjestäjät olivat tosin tänä vuonna antaneet hänelle liian pienen, vain 90-paikkaisen salin. Kaksi esitystä varattiin täyteen ennen kuin lipunmyynti edes alkoi, joten kolmas lisäesitys oli paikallaan.

Saari ja

Mannerheim

KUKAAN EI OLE SAARI. Silmä takertuu Kajaanin harrastajateatterin Paska näytelmä -esityksen kylttiin, joka on saanut paikkansa Sotkun, vanhan sotilaskodin, ulkoeteisestä. Päätän jo ennalta, että otan sen, kun saamme esityksestä poistuessamme kukin valita omat mielenosoituskylttimme.

Esitys uppoaa yleisöön, saa katsojat elämään mukana, nauramaan ja liikuttumaan. Ajankohta, kello kymmenen aamulla, ei näytä vaikuttavan vastaanottoon.

Huomaan kuuntelevani yhä tarkemmin, olevani yhä useammin samaa mieltä tekijöiden kanssa. Esitys vaikuttaa jäsentyneemmältä, selkeämmältä kuin ensimmäisellä katsomiskerralla Kajaanissa.

Uuden poliittisen teatterin manifesti on tarkentunut. Julistus on napakampi, mutta myös sovinnollisempi. Sovinnaista teatteria Paska näytelmä ei onneksi edelleenkään edusta.

”Mannerheimkin oli maahanmuuttaja!” Esitykseen Elina Manniselle soittava Jonne Putkonen lukee tekstiä kyltistään, jonka kanssa hän kertoo olevansa Mikkelin torilla marskin patsaan vieressä.

Ehdin. John Donnen runoa mukaileva ja ohjaaja Eino Saaren nimellä leikittelevä kyltti on vielä eteisessä.

Urheilukentän kulmassa seisoo lastenvaunuja työntävä nuori mies. ”Mihin te olette menossa tai oletteko te tulossa jostain?” hän utelee sen näköisenä kuin haluaisi liittyä mielenosoituskulkueeseemme mukaan.

Saari-kyltti saa paikkansa Mikkelin teatteritalon vierestä lumikasasta. Myöhään illalla joku on jo ottanut sen.

Perusteltuja

valintoja

Mietin näyttelijä-ohjaaja Ville Sandqvistin festivaalin päätteeksi esittämää luonnehdintaa; raatiin toista kertaa kuuluneen Sandqvistin mukaan festivaalin yleinen taso oli edellisvuotta heikompi.

Ehkä ne heikommat esitykset kuuluivat nyt niiden kuuden joukkoon, joita en nähnyt. Kaikki kahdeksan valintaani olivat mielestäni perusteltuja poimintoja näyttelijä Kai Lehtiseltä, joka tämänvuotisen ohjelmiston kokosi. Lehtinenhän kehui, kuinka valitut palauttivat hänen uskonsa teatteriin.

Kahdeksasta esityksestä pliisuin oli katselmuksen ulkopuolinen kansainvälinen vierailu, tšekkiläisen ryhmän miiminen ilottelu Groteska, joka ammensi mykkäfilmien perinteestä. Taitava, mutta yleisöä helpoin keinoin mielistelevä esitys.

Suhde yleisöön on kimurantti asia. Silloin kun pulssi on sama, kun esitys väreilee katsomon ja näyttämön välillä, on riemullista jakaa yhteinen, ainutkertainen hetki.

Nuori tyttö, joka seurasi jyväskyläläisten nuorten sirkusesitystä, osui asian ytimeen todetessaan kaverilleen: ”Ne vain hengaili keskenään.” Esityksessä oli mukavia jujuja, mutta katsojat se jätti ulkopuolisiksi.

Syliin

ja sydämiin

Yleisönsä osasivat ottaa niin porilainen Cont’akti-teatteri, jonka monologit tekivät täsmäiskuja ihmisten absurdiin arkeen ja nauruhermoihin, kuin hämeenlinnalainen Miniteatteri, jonka herkkä puolituntinen sai vieressäni istuneen keski-ikäisen naisen ratkeamaan äänekkääseen itkuun.

Porilaisten Jumissa lähti esiintyjien omista teksteistä. Itsepetos ja pakkoneuroosit yhdistivät, ramppi katosi.

Oululaisten Teatteri Airopik rakensi minimalismista ja Teuvo Pakkalan tekstistä, uskoi improvisaatioon ja ilmeettömyyteen. Ne purivat.

Mikkelin vakiokävijiin kuuluva Miniteatteri oli työstänyt Riitta Jalosen Finlandia junior -palkinnon 2004 saaneen tekstin Tyttö ja naakkapuu. Audiovisuaalinen esitys kuvasi pienen tytön muistijälkiä, keskiössä isän varhainen kuolema.

Huikeita kohtaamisia sisältyi myös helsinkiläisen Näkövammaisteatterin Rajanylityksiä-esitykseen. Vaikka esitys kokonaisuutena oli kömpelö ja avuton, siihen mahtui tähtihetkiä täydellisen juoksuasennon hakemisesta harmonikalla repäistyyn Beatles-hittiin. Lavalle päästetty opaskoira oli varastaa välillä shown, niin vetoavasti se suuntasi silmänsä yleisöön.

Yleisönsä ottajana Topi Mikkola on vanha tekijä; silmät tuikkivat Reitarissakin, kun hän flirttailee roolihahmonsa katsojien sydämiin.

Paskan näytelmän kummituseläimet saivat Mikkelissä kosolti lämpimiä katseita, haluamaansa rapsutusta ja sylihoitoa.

Ehdottavan taiteen ja politiikan keskustelufoorumi osoitteessa http://ehdotuksia.blogspot.com. Foorumi julkistettiin Työväen Näyttämöpäivillä Paskan näytelmän esityksessä

Mitä?

Enpä ole tainnut paljoa tänne tilitellä. Ei ole paljoa ollu aikaa muuta ku lueskella ja katella kuvia ja muistella. Nyt kuitenki luin ton jonnen provotekstin ja hänen tilitystään itsensä kadottamisesta. Siitä tuli mieleen omat ajatukset (kyllä toi jonne sit osaa - provosoida nimittäin).

Mulla on nimittäin ongelma. Pitää kirjottaa TAAS kohtuu lyhyesti ku pitää käydä kohta saunassa ja sit taas lähtä tonne ihmisiä ampumaan. Nii. Mä en oikeen tiedä mitä mä elämältäni haluaisin. Oon miettiny et todennäkösesti lopetan ton moukarinheiton ku olosuhteet on vähän hankalat tollasessa lajissa ja muutenkaan en siinä enää pärjää...muutaku piirinmestaruuskisoissa.. Liikunta kuitenki säilyy, mahdollisesti jopa monimuotoisempana kuin ennen! Ja toi musiikki...mä rakastan musiikkia mut mun korvat ei kestä. Toinen korva tinnittää jo nykysellään enkä haluis et se enää menis pahemmaks. Vituttaa aina sillon tällön. Kaikki on ihan sekasin. Ja sit toi tuleva elämä opiskeluineen ja työpaikanetsintöineen (jos se nyt on oikea sana..?). Haluanko minä elää niin tylsästi? Opiskelen nenä kiinni kirjassa teoreettista fysiikkaa ja istun illat kaupan kassalla??! Eieieieieieieiei!! En halua.

Mikkelin reissu toi taas mieleen kaikki ne asiat joita rakastan tässä teatterin harrastamisessa. Haikeaa. Pisti taas miettimään pystynkö lopettamaan. Jyväskylässäkinhän on toimiva harrastajateatteri. En tosin tiedä siitä vielä mitään. Minkä tasoinen? Minkälaista tekevät? Missä kokoontuu? Pitää ottaa selvää... Ja kuvitellaan et liittysin sinne. Illat menis todennäköisesti niissä hommissa ja työt sekä tulot jää. Alan nyt ymmärtää omakohtaisesti tätä taitelijoiden taloudellista ahdinkoa. Pittääpi pohtia.

Nämä ajatuksethan on siis vellonu päässä jo jonkin aikaa mut tämä Mikkelin reissu jotenki kiteytti kaiken samaan aivojen pisteeseen ja pisti ajatukset taas hieman kootummin liikkeelle. Voivoi...

Rambo-Matti

Kalevan kritiikki

Meill´ politiikan kaiho soi

Teatteri ei saa olla mitäänsanomatonta. Teatteri ei saa luutua omiin konventioihinsa. Teatteri ei saa aliarvioida yleisöä. Sen täytyy tulla katsojan lähelle, arkeen, iholle.
Pohjois-Suomesta Työväen Näyttämöpäiville valitut esitykset saivat aikaan säpinää perjantaina ja lauantaina Mikkelissä.

Kajaanin Harrastajateatterin Paska näytelmä esittää teatterista ja sen kotimaisista jeesuksista rohkeita väitteitä. Ne ovat niin kovia, ettei väliajalla naisten vessassakaan puhuttu puutereista vaan siitä kuinka tappiin esitys osui kuvatessaan Jussi Parviaista teatteripedagogina. Teatterihistoriakaan ei ole epäpoliittista eikä epä(media)seksikästä.

Vaikka esitys on teatteritaiteen sisään päin lämpiävä, siinä ei lopulta unohdeta sitä, ettei teatteria ole olemassakaan ilman yleisöä. Esitys ja siinä luettu uuden poliittisen teatterin manifesti tavoittelee katsojasuhteen uudelleenarviointia.

Eino Saaren käsikirjoittama ja ohjaama esitys oli Mikkelissä uljas näyttö siitä, ettei uusia taiteellisia unelmia tavoitella vain väkirikkaalla pääkaupunkiseudulla. Rattaat raksahtelevat myös korpeimme kätköissä. Tämän rykäyksen jälkeen tuskin on varaa jättää Kajaanin Harrastajateatteria ilman seurantaa, kun se pyrkii kohti haastavampaa ja haisevampaa teatteria.


Näytelmä provosoi


Paska näytelmä on omalla kotikentällään Kainuussa saanut tietyt esityksessä esiin nostetut henkilöt ja tahot provosoitumaan. "Meiltä on vaadittu kohteliaampaa käytöstä. Mutta jos haluaa paljastaa jotain vallankäytöstä, ei voi paljon kohteliaisuutta miettiä", Saari huomauttaa.

Mikkeliä varten esitys oli ohjaajan mukaan päivitetty myötäkarvaisempaan suuntaan johtuen julkisen keskustelun väkivaltaisuudesta. Esitys onkin kuin moolokin kita: se pureskeli myös aiheuttamansa kalabaliikin itsensä materiaaliksi.

Vaikuttaa siltä, että Kajaanin Harrastajateatteri on demonisoitu omalla kotikentällään. Ryhmä vastaa siihen jatkamalla teatterin tulevaisuutta kartoittavalla projektilla, jonka työnimi on "Teatteri 2100". Se on neliosainen esityssarja, jonka ohjaavat Eino Saari, Atro Kahiluoto, Anni Ojanen ja Aune Kallinen.

Paska näytelmä haudattiin Mikkelissä. Esityksen jälkeen yleisö sai ottaa mukaansa esityksen punaiset manifestipahvit. Yksi niistä oli uhmakkaasti tökätty lumihankeen Mikkelin Teatterin eteen:

"Haluan nähdä esityksen, jonka aikana voin aidosti hämmentyä, liikuttua toisen ihmisen läsnäolosta, ymmärtää oman pienuuteni ihmisenä, mutta samalla tiedostaa oman merkitykseni lähimmilleni, osallistua tekemään konkreettista hyvää, herätä kyseenalaistamaan arvomaailmaani ja minäkäsitystäni tai saavuttaa katharsis."



Tunteiden vatkaaja


Teatteri Airopikin Pakkala-näytelmä Pieni elämäntarina vatkasi yleisön tunteita naurusta sääliin ja jakoi katsojat tykkääjiin ja jäätäviin tyrmääjiin.

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Tuomas Kumpulainen on dramatisoinut romaanin päähenkilön Esteri Kalmin sisuskalut ja henkisen kaaoksen ryhmäterapian roolihenkilöiksi. Analyysi on briljantti, mutta esityksen minimalistinen ja naivistinen toteutustapa saattoi hämätä.

Pieni ihminen artikuloitui useissa esityksissä köyhänä, syrjäytyneenä, rikollisena ja avuttomana. Harrastajateatterit osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun rakkauden ja humaanimman yhteiskunnan puolesta. Niin teki myös Jyväskylän Kansannäyttämön Köyhän laulu, jonka käsikirjoittaja on rovaniemeläislähtöinen Veli-Pekka Kelloniemi.

"Köyhyys on aukko yhteiskunnassa, kulttuurissamme. Se pudottaa ihmisen luonnontilaan, missä olet nälän ja nääntymisen kanssa tekemisissä. Esityksessämme tiedemies esittää hypoteesin, että köyhyyden määrä on vakio, mutta se muuttaa muotoaan konkreettisesta köyhyydestä moraalin ja henkisen kautta ideologiseen köyhyyteen, joka on nyt länsimaissa vallitsevana."

Tampereen ylioppilasteatterin Ihmisleikissä havaitaan, ettei minua tavallaan ole ilman muita ihmisiä. Juhani Valkaman esikoisnäytelmässä jumala äänesti ulos heikoimman lenkin.


Eeva Kauppinen

Peki ja Ege

Kuveja 2

Mou,

genen sivuille ei saanut enää laittaa edes kuvakollaaseja - jos siis haluatte nähdä kaikki kuvat, joudutte käymään täällä koneella ihastelemassa niitä. Tässä muutamia. Samaten kritiikit löytyy täältä. Kaleva diggaili, KS ei kirjoittanut vielä muuta kuin että Topi rullaa ja Kajaani kans-e

Kuveja 1

hellää provokaatiota

Provokaatio käsitetään aina (tai sitten minä vain miellän sen) negatiiviseksi ilmiöksi. Jumalan Teatteria ja kissantappovideoita sun muita voi helposti ja sumeilematta sanoa provokaatioksi, mitä ne eittämättä suurissa määrin ovat, mutta olen ruvennut aprikoimaan nyt viime aikoina, onko olemassa "positiivista provokaatiota" ja jos on, niin minkälaista. Ja onko em. tapauksissa jotain hellän provokaation vivahdetta? Vai meneekö groteskiksi etsiä edes jotain hellää niistä.

Katselinpa vähän matkaa eilen illalla telkkarista tullutta Rakkautta ja Anarkiaa -leffaa "Pane mua". Ihan kamala leffa, surkeasti toteutettu, kehno juoni ja kaikenkaikkiaan kömpelösti tehty. Se, mikä teki leffasta kuitenkin joissain määrin mielenkiintoisen, oli silmitön provosointi. Kuvottavat lähikuvat raiskauksesta, päähenkilöiden silmitön viha ja naisen esineellistäminen ja kaikki kikkelit jotka ohjailivat miehiä saivat minut, uskokaa tai älkää, provosoituneeksi. Käsitin, että tällä elokuvalla ei ollut muuta taiteellista ansiota kuin provosointi. Ja tämä provokaatio oli nimenoman puettu negatiiviseen asuun, silmittömään väkivaltaan ja vastareaktioiden syntymiseen luottaen. Sinänsä mielenkiintoista, mutta herätti kysymyksen, onko ylipäänsä mahdollista saada yhtä tehokkaasti mesitsiä perille hellemmän provokaation keinoin. Positiivisen kautta? Riippuu varmasti pitkälti konteksteista ja metodeista, mutta pohtimisen arvoinen seikka.

Kyllähän mitä tahansa voi tulkita provokaatioksi. Esimerkiksi Kummituseläimet voidaan lukea provokaatioksi, Amnestyn toiminta tulkita provokaatioksi, globalisoitumisen ja sen vastustamisen provokaatioksi. Näin voi tulkita. Olisiko näistä jostain ainesta hellään provokaatioon? Kummituseläimet provosoivat kohti yhteisöllisyyttä ja rakkautta. Ne herättävät aina minussa positiivisia tuntemuksia. "Oi kun söpöjä", "Pitääpä rapsuttaa", "Voi kun tuo eliaskummitus tuolla katsoo minua niin viattomasti". MUTTA, tämä ei herätä vastareaktiota. Ei inhoa, ei pelkoa. Provokaation yksi muodoista on myös myötäreaktio ja myös hyvin voimakas sellainen. Tottakai, yhteisöllisyyttä kaikille ja rakkautta myös! Tämä on mielestäni yhtä painava mesitsi kuin inhon kautta provosointi. Perimmäinen kysymys tähän johdannaiseen lieneekin, täytyykö provokaation lietsoa nimenomaan vastareaktiota? Pitäisikö provokaatiota yleensäkään eritellä tai tulkita? Kahvikuppi ja kahvirannut pöydällä voi yhtä hyvin olla pitkälle harkittu provokaatio kuin mikä tahansa, mutta tarvitseeko se vastavoimaa? Provolla on aina joku kohde ja maali eli vastavoima on, mutta missä muodossa sen saisi välitetyksi? Aaah, pää hajoaa.

Tällä hetkellä olen kriisissä ja ahdistaa ihan helvetisti kaikki teatteriin vähänkään liittyvä seikka. Tämä viha-rakkaussuhde taiteeseen on vittumaista ja tympeää, eikä minulla ole harmaintakaan hajua omista intrigioistani ja pyrkimyksistäni. Miksi tehdä taidetta, jos en edes tiedä mitä sillä olisin edes sanomassa? Provosoin itseäni päivittäin tällä kysymyksellä ja minua tympäisee oma provoni. Miksi minä haluan esimerkiksi esiintyä ja näytellä kun en keksi sille mitään syvempää merkitystä kuin oman egoni kiillottamisen? Miksi tykkään taidehiippailuista enemmän kuin kunnon farsseista? Miksi en anna farssille mahdollisuutta? Miksi en anna Vihiselle tilaisuutta? Miksi en tykännyt "Vuonna 85" -manserockmusikaalista? Ja miksi, miksi, miksi minä haluan kouluttautua tälle alalle, jos olen jatkuvasti epävarma omasta "taiteilijuudestani"? Enkä minä sillekään ole keksinyt muuta syytä kuin statuksen. Haluan sen tietyn taiteilijan statusarvon. Mitä minä sitten sillä statusarvolla teen? Myisin itseäni? Antaisin työnantajille kuvan että olen hyvä tyyppi kun minulla on tämä ja tämä status ja nämä ja nämä meriitit. Pää hajoaa taas.

Jos minusta joskus tulisi jonkinnäköinen teatterintekijä, haluaisin tehdä taiteelliseksi testamentikseni akkatrilogian jonnekin kesäteatteriin kolmena vuonna putkeen. Siihen kuuluisivat iättömät teatteriklassikot: "Akkaralli", "Akat asialla" ja "Akat pyykillä". Minä luulen että siinä olisi elämäni tarkoitukselle ainakin jonkinnäköinen siemen.

Tsemppiä ja haleja ja hellää provoa Mikkeliin!!!
-jonne-

Aunelta

Huh huh.

Olen tätä teidän sitoutumista täällä ihmetellyt hämmästellyt ihastellut jo monta päivää. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus. Ei henkilökohtainen, ei siitä että "juuri mun jutuista" jotkut on päättänyt sanaa levittää, vaan kiitollisuus siitä että maailmassa ilmenee hyvää tahtoa ja voimia toimia sen mukaan. On jollain lailla sivuseikka että mulla juuri oli nimipäivä jne. Tärkeältä tuntuu se, että te ryhmänä päätitte tehdä jotain jonkun toisen hyväksi. Se on esimerkillistä ja mun tekisi niin kovasti mieleni ilmiantaa teidät jotenkin jonnekin. Että nää tekee näin. Että kaikkea voi tehdä. Niin, jotenkin se tuntuu siltä että kaikki on mahdollista. Että me voidaan muuttaa maailma!

Tän päällimmäisen kiitollisuuden jälkeen tai rinnalla on toisenlainen kiitollisuus, hiljaisempi, henkilökohtaisempi. Te annoitte mulle lahjan joka liikuttaa ja koskettaa kovin. Yhtäkkiä en olekaan täällä omassa pikku marginaalissa millään lailla yksin. Ihmeellistä!

No, toinen juttu: vietin viikonloppua Forum Boxin lattialla litra piimää päälläni, muun muassa. Se oli ekä kerta kun "virallisesti" esiinnyin yksin määritellen tekoseni performanssin lajiin kuuluvaksi. Oi se oli hauskaa ja tuntui oikealta! Ihan samaa kaikessa koettaa saada esille ja näkyviin (näkymätöntä, jatkuvaa muutosta, hengitystä; henkeä/tuntematonta, hallitsematonta, ihmistä isompaa), enkä osaa eri tapoja laittaa arvojärjestykseen, mutta tässä tapauksessa organisaation ja kommunikaation keveys ja välittömyys olivat hunajaa.
Takaisin: en tiedä teenkö mitään esitystaidetta tänä vuonna helmikuun jälkeen. Sitoutumisenne saattaa muotoutua kevyeksi käytännöiltään. Tämä jää nähtäväksi. Laitan nyt liitteeksi tiedotteen runojutusta, jonka enskari on ensi viikolla ja esitykset viikossa ohi. Sitten mulla on performanssi Turussa helmikuussa, ilmottanen siitä kun tiedän siitä itse tarkemmin. Siinä tällä hetkellä näkyvillä oleva taiteellinen toimintani!

En tiedä minkälaisia terveisiä ja kiitoksia osaisin lähettää teille. En suoraan sanoen kauheasti välitä katsojien määrästä, mietintöni ja suruni asian tiimoilla on liittynyt kollegiaalisen keskustelun vähyyteen ja johonkin vaikeasti määriteltävään yksin jäämisen ja syrjäytymisen tunteeseen. Ja tähän ahdinkoon annoitte mulle todellista täsmälääkettä!

Voimia sinulle Eino ja auringon säteitä ja lumihiutaleita (täällä tupruttaa lunta jo toista päivää!!!),
halaus,
Aune

Olipas se viikonloppu

Että juu, hyvällä mielellä täällä. Lonttu sai levarin lainaan jostakin. Ja raadissamme istuvat professorit. Maarit Ruikka (TeaK/O) ja Yrjö-Juhani Renvall (Näty). Tämmöistä tiedotettavaa näin aamutuimaan.

eino

Blame Canada

Mahtavaa! Mikkelistä menee Poriin junalla 6-8 tuntia! Minä kun luulin, että Mikkeli olisi vähän Kajaania lähempänä täältä katsoen.. Go, Vr, Go! On se vaan vitun siistiä että Helsinkiin pääsee joka suunnasta avaruusjunilla ihan mielettömän nopeasti.

Ilkka

Karoliina

Karoliina Karjalainen on ollut tänään erittäin vaikeassa leikkauksessa Oulun Yliopistollisessa Sairaalassa. Pankaa kortteja ja kuulumisia menemään osoitteeseen

Oulun Yliopistollinen Sairaala
Kajaanintie 50
PL 21
Osasto 2
Potilas Hanna Maria Karoliina Karjalainen
90029 OYS

pystytysjapojat(jatytöt)

Podestojen ja arkkujen pystytys ke 17.1. klo 20-21:30. Valot, taulut ja äänet laitetaan torstain aikana. Kaikki paikalle!

Pojat saivat lomat, eli homma rupiaa järjestymään!

Tankatkaahan tekstejäja biisejä,

eeeno

Joo

Toimii tuo uusi lopetus paremmin. Well did.
Jos jollain on tiedossa joku paikka josta voisi saada rumpujen kuljetukseen käytettäviä laatikoita tahikka pusseja, niin saa ilmoittaa minulle, kun voivat mennä sinne kuskatessa pilalle jossain karjalaivan ruumassa. Siis lainaksi saada. Kaupastahan niitä saa, mutta en nyt raski ostaa.

ilkka

Tungosta

Molemmat esityksemme myytiin päivässä loppuun. Että näin.

;)

Eino Häkkänen vastaa Elinan kritiikkiin

Eihän se provokaatioiden ajan päättyminen tarkoita sitä, että provosoituminen olisi ohi. Provosoitumista ei voitane estää mitenkään. Sen todistanee vaikka se, että Oidipus oli yksi provosoivimmista näkemistäni esityksistä, ihan jo siksi, että tuli sellainen olo, että näin ei saa katsojalle tehdä! Kai siinä oli siis tuossa uudessa tekstissä pointtina jotakuinkin se, että provokatiivinen teatteri on menettänyt tehonsa, ja siksi sen käyttö jonkin asian tehokkaana vastustamisena/puolustamisena ei enää puolusta asiaansa, tai ainakaan niin tehokkaasti kuin tekijä haluaisi. Olisiko syynä nyt sitten vaikka se, että katsojat ottavat provokaation provokaationa. Siitä nähdään lähinnä provosointi, ei asioita. Vaikka nyt Jumalan Teatteri tai Teemu Mäen kissavideo, harva niistä muistaa tai edes tietää sitä varsinaista pointtia, siis sitä mesitsiä. Siksi ehkä provokaatioiden aika on ohi, koska provokaatioiden tarkoitus on kai kuitenkin yleensä provosoida ihmisiä tarkastelemaan jotain asiaa, ja provosointi on jotenkin leimautunut sellaiseksi, että se ei enää saa ihmisiä miettimään sitä, mitä tekijä halusi. Ehkä. Ehdottomasti ehkä. Minä en ole tästä asiasta mitenkään varma, mutta näin minä tuon "provokaatioiden aika on ohi" -lauseen itselleni selitin. Ja on siitä ainakin puolet totta.

Muuten en jaksa plaria kommentoida. Luin sen yhdesti ja väsytti ja muutamat jutut tökki, mutta ehkä luen uudestaan ennen isompaa kommentointia. Aa, tosin minä ehkä veisin joitakin paikkoja rohkeammin pois vanhasta, kuten nyt tuolle JT:lle on käymässä. Esim Artaud'ssa tuntui vähän hassulta se festariohjelman mollaus, kun ei sieltä mitään niin makeaa lopulta löytynyt.

Tällä hetkellä fiilis tuohon poliittisuuteen on omalta osaltani aika nollassa. Ja ehkä teatteriin yleensäkin. Ei jotenkin kiinnosta. Aivot on väsyneet. Ehkä alkaa kohta taas ne ennen Seinäjokea tulleet painajaiset Sarasta lukemassa manifestia. Prosessista en oikein vieläkään osaa sanoa mitään, mutta esityksenä Mahno oli huomattavasti kevyempi kuin tämä. Ainakin mulle. Vaikka Mahnon jälkeen oli aina fyysisesti ihan puhki, niin se nyt oli silti vaan semmoista urheilua. Tämä on semmoinen saatananmoinen vyyhti johon ei millään meinaa saada voimia. Ja joku bändin biisienkertaustreenien pito tuntuu nyt ihan ylitsepääsemättömältä. Jos tätä joku bändiläisistä lukee, niin kerratkaapa oikeasti niitä biisejä vähän.

Näin viime yönä unta, että Woyzeckista oli esitys siinä Ristijärven keskuskoulun tavallaan takapihalla olevassa valkoisessa talossa, jossa on nykyään vanhustenhoitokoti. Minä en saanut lippuja ja söin pihalla mansikoita. Siitä kulki Johannesta ja kumppaneita jossain ihme merirosvopuvuissa ohi. Sitten siinä oli alkamassa semmoinen joku joukkokohtaus ja pihalle tuli varmaan viisikymmentä tyyppiä ja ne riisuutu kaikki alasti ja sitten ne meni sinne lavalle.

Olin äsken sanomassa, että hitto kun tuo Elina kirjottaa niin pitkiä viestejä, mutta enpä taida sanoa mitään. Eipä tässä muuta kuin että mege on back in the busyness ja björn&borg. Ja kerrottakoon vielä se, että kohuttu ohjaajakaksikko Putkonen&Tolonen on suunnittelemassa Rakkauden näyttämölle Pekka ja pätkä -esitystä, pääosissa ehkä Elias Keränen ja Pekka "Peki" Moilanen.

Terveisin Tolosen Ilkka

Jo van provosoituu

Kyllä se julistuskin saa tutisemaan nynnymmät. Täällä yksi taas, hei.

Tämä on mietintää ykkösen viimeisen kohtauksen viimeisistä sanoista. Yllätys, en nielaise niitä. "Provokaatioiden aika teatterissa on ohi." Minulle se ei ole ohi, olen varma siitä jos jostakin. Arkielämässäkin heikko nahkani provosoituu jokaisen keskustelukumppanin keskimäärin joka toisen eleen ja lauseen voimasta, joten miksei samoin teatteriyleisössä. Sanoilla on järjetön voima, jos niitä kuuntelee. Tuo 'jos' on, myönnän, kiusallinen: teatterintekijöillä saattaisi olla muutakin tekemistä kuin pitää yleisöä hereillä. "Saat pullan, jos kuuntelet nyt tämän, ei kestä kauan, ei ole voimasanoja eikä kovaa ääntä, täällä taustalla on tällainen kaunis värivalo, sitä voi vaikka katsella, jos muu ällöttää."

Julistus, nyt erityisesti mailakohtauksen, provosoi ja pelottaa minua ehkä siksi, että kehotus työhön ja toimintaan tuntuu laiskasta vastenmielisemmältä kuin työ itse. Ja aavistus muiden mielipiteistä saa arvioimaan omia, joita ei ole. Ja jos onkin joku vahingossa tai läheisten vaikutuksesta päässä muotoutunut arvostus, sen hipaiseminen kirpaisee. Ja tieto siitä, että maailma ei ole oikeudenmukainen, on varmaan jokaiselle tuttu, mutta sen toistaminen masentaa. Ja taiteilijoiden työn arvostuksen puute lyö alas. Ja hämmentää yleiskuvan luominen teatteripolitiikasta, ohjelmistopolitiikasta, mikä lienee edes oikea sana, koska itselläni ei sellaista ole aidosti.

Ja harrastajateattereiden hajusta puhuminen kiertää ajatukseni taas sinne taiteen arvostukseen. On melko idiootti olo opiskella tanssia, kun todella uskon ja koko ajan Kajaanissa näen, että tanssin ja ylipäätään esiintymisen taito voi kasvaa juuri haluttuun kohtaan missä tahansa tekemällä, etenkin yhdessä tekemällä, ilman suurensuurta koulutuskoneistoa ja pääsykokeita ja muuta virallista ja standardeja ja muita jäykkiä sanoja. Yleisön vaikuttumiseen kuitenkin tarvitaan ymmärtääkseni usein aika julkkiksia ja aika efektejä, kun sellainen teatteri ei ole sitten enää 'vain taidetta' vaan myös taitoa ja tekniikkaa ja muuta nykyaikana pitkälle vietyä, suosittua, kallista, viimeisen päälle harjoiteltua, hiottua timanttia, ei väitekylttejä vaan tohtoreiden väitöskirjoja. <----(Hmmm. Jos saatte näistä sanoista pienen hajun siitä, mitä ihmetellen surren ihmettelen, niin jee. Ilman oikeaa yleiskuvaa pelkän pokan varassa heitettyä.)

Jumalan teatteri on voimakas siis. Sen ei pitäisi loppua toteamaan, jota varmaan joku yleisössäkin ihmettelee. Provokaation jälkeen ei pitäisi kieltää niiden olemassaoloa. Itselleni jäi lukemisen jälkeen kauhea kaipuu jotakin ehdotusta tai kehotusta kohtaan. Kuten muinoin Harrastajateatteriin liittymishaaste oli. "Mitä teen nyt, väliajalla, esityksen jälkeen, heti!?" Vaikka ei olisikaan samaa mieltä kaikesta eikä haluaisi rikkoa ikkunaa, paha olo passiivisuudesta saa olon kärsimättömäksi. Kaunosieluisuus lienee monen taidetta katsomaan vääntäytyvän luonteessa vahvasti, itseni tunnistan sanasta. Sehän tarkoittaa pakoa todellisuudesta. Se on erittäin vähän mairitteleva määritelmä itsestä. Kaunosieluisuutta saa piiskata, mutta mitä sillä tai muulla osallaan tekisi. Siihen kai saa pyytää kainosti vienosti neuvoa esitykseltä, joka kyllä näyttää esimerkkiä...

...manifesti on nimittäin mielettömän hyvä. Sitä lukee sydän kurkussa. Se on järjettömän haastava ja ihanasti oikeassa. Ainoastaan poliittisen ihmisen kasvattaminen itsessä tuntuu mahdottomalta. Muutos ja toiminta ovat ehkä maailman abstraktimmat sanat, nyt vähän tuntuu siltä.

Ja sehän tuli tekstiä. Mietin, mikä järki minun on vääntäytyä Mikkeliin esiintyjänä. Aikomukseni on kaikesta huolimatta hypätä jälleen mukaan, vaikka epäilyttää ja hyödyttömytyttää ja järjetyttää. Lienee tervettä hengata joukossa mukana ja kurotella haasteisiin, joita lavalta me-muodossa heitellään. Saattaisipa esityksistä jälkikäteen tulla voittajaolo edes hetkeksi peitotun nynnyyden edessä. Ja jos tulee luuseriolo, jee sillekin. Uuden poliittisen vuoden tutkimus- ja elämisprojekti käyntiin, voikaa hyvin, jospapa nähdään!

Elinahm