Palikka ei näe metsää puilta

Hei kaikki.

Kiitos pinokkiolaisille esityksistä, viihdyin, nautin ja olisin mielelläni tullut kuokkimaan esityskautenne loppujuhlaankin. Mutta. Ajattelin olla itsenäinen, eli tartuin sunnuntai-iltana pyörään. Intoa ja varusteita mukanani ajoin Koutaniemeä kohti ja hyräilin jotakin leppoisia. Ja ajoin leirikeskuksen ohi! Aaaarggh! Tajusin sen vasta puskettuani polkimilla parikymmentä turhaa kilometriä. Enkä missään vaiheessa uskaltanut tarttua puhelimeen ja kysyä tietä, vaikka reitti oli alusta asti epävarma. Sinkuttelin takaisin kotiin kolmen tunnin reissultani.

Alkumatkasta yritin keventää kulkua pohtimalla elämän tarkoitusta. Ensin mietin lempeän liikuttuneena harrastajateatterin porukkaa, joka kaikkine uusine kasvoineen ja ihme juttuineen on minusta oikea, tärkeä ja puoleensavetävä. Sitten kaivelin esille kansallisromanttisuuttani ja ihastelin lehmiä ja maisemia. Tsemppasin pontevia jalkojani, että olisin nopeammin perillä ja unohtaisin napani ja saisin kuunnella kaikkien juttuja. Loppumatkasta jouduin toteamaan, että suuren oivalluksen, onnen- tai kuulun joukkoon -tunteen sijasta pyöräilynäytelmäni esitteli itselleni vain tyhmyyttäni ja ylpeyttä.

Voih nyyh, tässä kohdassa lukija saa itkeä säälistä. Minulla on toinenkin aihe. Pohjois-Helsingin kaupunginteatteri. Hiukan aavistelen sen liittyvän Paskan näytelmän esiin ruoppaamiin ajatuskuvioihin, mutta pahoin pelkään, että olen todellisuudessa täysin pihalla. Puoluepolitiikka? Vanhat muodot? "Vihollisista" yhtä kuin "me", yhtä kuin uusi taide? Odotan nyt sellaista salaista, arkaluonteista tietoa itselleni, joka paljastaisi, että kaikki on huijausta tai edes tarkasti ohjelmoitua tai mitä tahansa... Liityn vaikka Pohjois-Helsingin kaupunginteatterin jäseneksi, siis sen toiminnan vakoojaksi, jos en muuta kautta pääse jyvälle!

Ylläni on manaus. Serkku, 5v: "Näytät ihan mr Beanilta!"

Voikaa hyvin!
terveisin Elina Manninen