au

Olen antanut tämän jutun kolautella minua vapaasti. Sen se on tehnytkin ja tekee joka harjoituskerta, erityisen omakohtaisesti nyt estradilla mukana hyöriessä. En tietenkään osaa täysin selittää syntyneitä ajatuksiani, mutta haluan yrittää.

Tekeminen ja näkeminen. Yhdessä pohtimiemme rumien tai kiellettyjen asioiden tekeminen on kaunista ja hauskaa, mikä johtunee keventävästä liioittelemisesta ja koko kontekstista tuttuun sievään juttuun. Kuitenkin luulisin katsojana kiinnittäväni vakavampaakin huomiota jos en asioiden "rumuuteen" niin ainakin niiden arkisuuteen. On kiusallista, että esimerkiksi pieni harmiton röyhtäisy lavalla saa esiintyjän tuntumaan aiempaa anarkistisemmalta. Pieni inhimillisyys on monessa tilanteessa suurta anarkismia. Muistatteko komean uutisoinnin viestistä, jossa George Bush pyysi Ricelta lupaa saada käydä vessassa? Spekulointi siitäkin alkoi: Miksi juuri silloin vessaan - tuntuiko kokous niin tylsältä vai jännityskö tai salailuko oli syynä? Itseäni yllätti eniten tieto siitä, että Bush ylipäätään käy toisinaan miestenhuoneen puolella.

Inhimillinen, intiimiksi lukeutuva käytös onkin siis eläimellisen tuntuista. Ainainen pidättäytyminen rumuudesta ja kielletystä helpottanee yhteisten asioiden hoitamista - politiikkaa! - kun yksilön ei anneta temmeltää aivan täysin omilla ehdoillaan ja tarpeillaan.

Viestejä tulevaisuudesta. Tulevaisuus on ihana esittämisen ja tarinoimisen kohde, koska siitä ei oikein voi esittää kritiikkiä. Jokainen ennustajaeukko on oikeassa oman tarinointinsa ajan. Se tuo ainakin itselleni varmuutta paperinukkehäsläämiseeni. Oli myös mukavaa seurata muiden esityksiä, koska jokaisen tulevaisuushaaveet on helppo - muuta ei kai voisikaan - hyväksyä. Ei tarvitse miettiä kuten menneisyydestä tai nykyhetkestä kertovaa tarinaa kuunneltaessa, että nyt se liioittelee, nyt varmasti keksii ja nyt jättää huomiotta jotakin tärkeää. (Hyväksyminen vierailikin monessa tarinassa, kun seikkaileva hahmo kertoi tulleensa vuosien myötä entistä suvaitsevammaksi. Kävisipä minullekin niin.)

Vielä valokuvista. Hämmentävää, miten paljon toisen valokuvasta löytää omia muistoja. Vaikka jokainen kuva onkin uusi ja outo, kaikki tapahtumat ja paikat tuntuvat jollakin tavalla tutuilta, jotakin omaa kokemusta vasten. Eilen syntyi taas mieleeb hienoista kritiikkiä sille, miksi matkustaa vaikka Disneylandiin asti poseeraamaan, kun lapset näyttävät yhtä hämmästyneiltä ja iloisilta kotipihan hiekkalaatikkokuvissa.

Hei vielä. En yritä vääntää mitään teorioita. Huomenna saatan olla jo toista mieltä. Mutta jatkakaamme, tuntuu jännittävältä.

elinam