vastuusta ja paradokseista

Viime aikoina minulla on ollut oloja, että poliittisessa teatterissa on kyse jostain sellaisesta, jota juuri kukaan ei halua nähdä. Ja juuri tämä on paradoksaalisesti syy siihen, että sen tekeminen on mahdollista. Ajatukseni kiteytyvät tällä hetkellä pitkälti siihen "Ilkan tekstiin", josta porinaa riittää taatusti ensi-iltaan asti - sen jälkeisestä ajasta puhumattakaan. Mitä teatterissa saa sanoa ja mitä ei? Missä määrin ihmiset pystyvät katsomaan totuutta silmiin? Miksi tällaisten asioiden puhumisesta ja julkituomisesta on niin vaikeaa pitää? Onko meidän velvollisuutemme puhua näistä asioista? Kuinka hyvin tunnemme ja tajuamme vastuumme? Ymmärrämmekö, mitä esityksen väitteistä voi seurata?

Ulkopuolisille todettakoon, että tekstissämme on osia, joiden ääneensanomisesta saattaa saada nk. turpaansa. En tarkoita välttämättä konkreettisesti (vaikka sekin on varteenotettava vaihtoehto), vaan - paljon kohtalokkaammin.

Noh, turha nostella paniikkitiloja tämän enempää. Asiat on vain voitava ajatella loppuun asti yhdessä.

Tämä kaikki epäselvä ja hämärä ajatustenkulku liittyy mielessäni myös siihen katsojapalautteeseen, joka on kantautunut korviini yleisöläpäristämme. Kaikkia juttumme ei todellakaan miellytä. Ja juuri sen takia yhteinen uskomme tähän juttuun on nyt harvinaisen tärkeää. Esityksestä on tehtävä meidän näköisemme ja kokoisemme. Ja mitä vahvempi yhteinen usko juttuun ja niiden kyseenalaistenkin lauseiden merkityksellisyyteen on, sitä ansiokkaampi esityksestämme tulee.

eino