Yksi maailma, jota jo ikävöin, tehtiin eilen lavalla

Hienointa oli seurata yleisöä. Reaktioista, jotka pysyivät touhun perässä, tulin tosi iloiseksi. Oli ihanaa ja hämmästyttävää huomata ihmisten kuuntelevan aidosti sanoja ja sanomia. Itselläni oli jopa juontoja kuunnellessa pakahtunut olo. Siellä sitä oli, ajateltua, tutkittua ja opeteltua, ei vain vuorosanoja vaan asiaa. Esityksen jälkeen oli raukea olo ja - kyllä, se odotettu itku tuli, kun Sonja kiitti näkemästään ja kokemastaan. Ensimmäinen kuulemani yleisöpalaute, ihanasti rohkaiseva.

Edelleenkin olen vähän hukassa. En tiedä, olemmeko tehneet jotakin erityistä. Samoin ihmettelen, mitä pelkäsin hillittömästi ja jatkuvasti ensi-illan loppumiseen asti mutten enää. On omituista tuntea "kuuluvansa juttuun". Vai pitäsikö sanoa yhteisöön? Pelttavaa, uutta. Varsinkin, kun lähes koko eka puoliajan vain kyykin katsomossa ja kummituseläimissä olin hirvittävässä kipsissä ja meinasin karata ja purskahdin nauruun, kun näin Eliaksen kasvi-ilmeisen kummituseläin/lapsen. Se nauru tuli paitsi sen kerran jännityksen takia, myös koko sadan vuoden harjoitusjakson takia. Kun en muista aiemmin tässä rojektissa "revenneeni" mitenkään, siis tarkemmin ajattelematta nauranut tai itkenyt.

Ouuhh. En ymmärrä, mitä herkistelen vieläkin. Hommat jatkkuu,
elinam