Miksei kukaan kertonut,

että Kurolan Nikon taiteilijanimi onkin Heikki Westergård? Ainakaan, jos tämän päivän etusivuun on luottaminen.

Aj:n tavoin olen minäkin väsynyt. En ole nukkunut kunnolla sitten maanantain. Vatsassa kipristelee. Jännitän ensi-iltaa. Mutta toisin kuin Aj, en ole surullinen, kaikkea muuta. Vielä pari viikkoa sitten tämä näytelmä pelotti, varsinkin toisen puoliajan kanssa en meinannut päästä sinuiksi. Nyt tunnelmat ovat aivan toisaalla. Luotan tähän proggikseen, outoihinkin kohtauksiin, porukkaamme. Jos esityksemme voisi tiivistää eheäksi ja konkreettiseksi hahmoksi, menisin ja halaisin sitä nyt heti enkä päästäisi irti. (En oikeastaan miellä arkkua symbolina esitykselle, vaikka oma, alati hajoava laatikkoni on sekin minulle tärkeä. Kulmikasta esinettä vain on kovin vaikea halata.) Uuden poliittisen teatterin tutkimusprojektin merkitys on yhtäkkiä kirkastunut minullekin, se tuntuu omalta ja rakkaalta. Ja hei Eino: kyllä tästä näytelmästä tuli järkevä.

Mitä vielä? Eilisiltana katsomossa istunut siskoni oli kyllä pitänyt esityksestä, mutta oli toisaalta nähnyt painajaista Samin silmistä.

Elinak.