Oloja

Mä mitään vapaapäivää pysty pitämään. Ruumis on jäykkä, mutta hereillä. Se on jo vireystilassa. Mieleltäni on väsynyt ja surullinen.

Eilisten viimeisten harjoitusten jälkeen mulla oli lopunajan olo. Tuntui, niin kuin kaikki kahdeksan kuukauden työ ja yhdessäolo olisi jollakin tapaa päättynyt. Päivän huili ja sitten esitykset siihen. Se tuntui jotenkin kohtuuttomalta. Että tämä projekti valmistuu ja loppuu. Ei mä ole sitä tehdessä niin kummemmin ajatellut. Ja jotenkin nyt ensi-ilta tuntuu mulle yhdentekevältä. Tiistaina olin ihan paskat housuissa: hätäilin, myöhästyin tutuista paikoista, ämpyilin teksteissä ja ajoitukseni olivat jotensakin läpi esityksen epätarkkoja.

Minun mielestä Sami S:n suunnitelma on hyvä. Pakko tämän jännityksen: odotuksen ja stressin on jotenkin purkauduttava. Itku siinä tulee vielä. Tässä on nyt niin paljon omaa henkilökohtaista painolastia ja kokemusmaailmaa mukana, että en taida edes tietää, mitä todella olen tekemässä. Tällä hetkellä mä vihaan koko helvetin projektia. Mä en kuitenkaan missään nimessä haluaisi luopua siitä. Siitä on tullut jo jonkinlainen konkreettinen olento. Ja se oma arkku siellä podestalla jököttää odottavana ja varmana kuin vanha ymmärtävä ystävä.

Mä en oo vielä lukenu tämän päivän kainaria. Tästä nyt kun piipahdan suihkussa ja lähden kaupungille, niin ehkä haen.

-aj