Näetteköte saman kuin minä!?!!?

Luulisinpa että ette näe. Oli tänään ihan hirvein aamu ikinä ja parempi että puran asioita tähän kun että kesken harjoitusten alkaisin huutamaan. Olin lukenut illalla fysiikan kokeisiin ja tuntui etten osaa hevonvittuakaan näistä juttuista ja samalta tuntui kokeessa ja melkein rupes itkettämään ja oli vaikee mennä kotiin. Mulla on ollut vaikeuksia olla kotona ja katsoa isää ja äitiä silmiin ja puhua niille...
Mä oon tullu kotiin aina otsa kurtussa tai väsyneenä tai surullisena ja sitten mä oon purkanu raivoo meidän ihaniin kissoihin (siis en pieksäny mutta ajanu ne pois ja huutanu ja kironnu jä vähä heitelly pois huoneestani..) ja musta tuntui että mä oon paha ihminen kun mä tuolla tavalla käyttäydyn. Sitten mua on myös häirinny tässä proggiksessa mun oma FUNKTIO. Tai mun tarkoitus yleensä. Mä oon pitkään jo tuumaillu ja suunnitellu että ku on kumarrettu ja annettu ohjeet ensi-illassa, niin mä juoksen kirkon portaille ja alan vollottaa...Oon myös miettiny ihmisen sankaruutta ja luhistumista.
Mutta nyt päivällä puhuin äidin kanssa (joka on yksi niistä harvoista ihmisistä maapallolla joka oikeasti välittää musta.) ja äiti lohutti ja puhui rohkaisevia sanoja. On vain jatkettava eteenpäin ja muistakaa että LUHISTUA EI SAA!!!!!! VAIKKA KUINKA TUNTUIS SILTÄ!!! Sen opin tänään....


Sami Sainio tällä kertaa...