Sydänparka aivan arka

Hau.

Tunteet liikkuvat nyt ja ovat liikkuneet vaihtelevasti koko pitkän harjoitusprosessin ajan. Minä koen ja sanon taas, että kysymyksessä on juttu, jonka harjoittelemisessa ja esityksellisessä muodossa mikään juonne ei jää mitäänsanomattoman tuntuiseksi. Kaikki tuntuu raapaisevan rajusti omaa olemista, ei vain tekemisen tapaa vaan koko persoonaa. Tunteenpurkaus Samin tavoin ei olisi ollenkaan odottamaton. Oikeastaan todella odotettu; kuukausikaupallahan tässä ollaan pohdittu, miltä ensi-illan, valmiin teoksen jälkeen tuntuu itse kustakin.

Eilinen lehdistötilaisuus sai mietteliääksi. Einolta tuli hyvänä kertauksena jutun ideaa. Mutta aika paljon säikähdin, kun puheeseen tulivat juuri ne rajuimmat yleisöshokit, paskanheitto ja kissantappo. Omasta puolestani voin sanoa, niin nössöyttäni kuin taas vaihteeksi korostankin, että moisia ääriprovokaatioita en ole oppinut vieläkään ymmärtämään.

Pikemminkin harjoitusprosessi on vahvistanut minussa olevaa pinttynyttä käsitystä, että jos jotakin uutta, yllättävää tekoa on seliteltävä teon jälkeen, varsinkin sen loukattua jotakuta, harva jää kuuntelemaan. Tässä maailmassa tuntuu olevan jo valmiiksi niin paljon harmia ja väärinkäsityksiä, että miksi sellaisia pitäisi teatterista vielä tahallisesti lisätä.

Teatterin uudistaminen tutkimusprojektina tuntuu välillä pelottavalta. Kun siinä on tutkittavana niin paljon, eikä vähiten yleisö. Rohkeutta uuden, valoisamman ja terävämmänkin löytämiseen, vaikka sen historian kautta sitten, todella tarvitaankin. Ykköspuoliajalla yleisössä istumisesta voin olla siksi iloinen, koska voin katsella katsojien ilmeitä. Muutakin tulen varmaan näkemään, mutta Huotarin Uotin ja Niskasen Laurin kasvoissa näkyi hienoa uteliaisuutta, mikä ilahdutti uskomattoman paljon.

Kolme yötä.
Elinam