Tiistailta

Vuodatin Tiirikkalan kritiikistä jo jotain tuonne omaan blogiini, jääköön se tässä hieman vähemmälle. Se tosin täytyy sanoa, että vituttaa ettei lehdissä edelleenkään voida kirjoittaa kuin pikkunätisti siitä, miten nuoret suoriutuvat ja puuhastelevat ja kuinka kivaa ja vänkää se on. Sanotaanko niin, että täydellistä lyttäystäkin olisi paljon helpompaa sietää, mutta että keskitytään mesitsin kannalta epäolennaisuuksiin ja jahkaillaan mitä oudoimpia kummajaisuuksia tyyliin "esitys käyttää hyväkseen Generaattorilla keväällä nähtyjen vierailuesitysten keinoja" (siis mitä?!) tai "myös Suvi Väyrynen laulaa kauniisti ja selkeästi" (kaikki kunnia Suville, mutta kun kuorolauluja on koko esityksessä yhteensä kolme eikä niistä kahta voi edes kutsua "lauluksi). Luovuttamamme kirjekuorikin oli pelkkä nimellinen vitsi, josta ei taatusti kuulu mitään koskaan. Sama liirumlaarum jatkuu vuodesta toiseen.

Viikonlopun aikana ylpeys juttua kohtaan on kasvanut. Porukkamme on tehnyt lujalla ja jutulle uskollisella asenteella töitä ja se tuntuu palkitsevalta. Analyysin aika ei silti tunnu olevan vielä - aivoratasto käy vielä ylikierroksilla eikä ole oikein ehtinyt palautua ensi-illasta. Ehtiihän sitä, ja eiköhän tänne blogiinkin rupea pikku hiljaa syntymään purkaviakin keskusteluntynkäsiä.

Kaikkein hienointa noissa kolmessa vedossa on oikeastaan ollut katsella niiden ei-taiteilijoiden ja ei-niin-tuttujen ihmisten reaktioita. Juttu näyttää uppoavan laajalti yleisöönsä, ja puheet elitismistä tai esityksen vaikeudesta voidaan kyllä haudata saman tien. Kehuja tulee yllättäviltäkin tahoilta, kuten nyt Samin vanhemmilta kiertoteitse eilisiltana: "...puhuivat koko matkan paskaa/totuuksia...tykkäsivät saatanasti..."

Joo. Pääsiäisdraaman ja yhden pitkän työpäivän kautta lepoisia vesiä kohti.

eino