Hälyn keskeltä

Porinaa syntyy... Uumoilen, että vähän siitäkin johtuen tänne on kirjoiteltu aika hiljaisesti - nyt kun ainakin sopii kuvitella, että näitäkin rivejä luetaan ja seurataan useammalla taholla. Ajattelin muutaman ajatuksen voimin keskittyä johonkin muuhun kuin tähän kalabaliikkiin, yrittää tehdä pientä analyysiä siitä, missä menemme ja millaisessa vaiheessa juttu on.

Moni katsoja on kiitellyt esityksen monipuolisuutta ja moniäänisyyttä. Tasoja, sävyjä, pieneen luottamista esitykseen on sujahtanut yllin kyllin, ja se tuntuu selkeältä askeleelta johonkin uuteen. Esitys jalostuu koko ajan herkemmiksi pieniksi silmuiksi. Tavaraa Paskassa on liiaksikin asti, mutta kun tämä puhunta tapahtuu eri tasoilla, mesitsin vastaanottaminenkin mahdollistuu lähes kaikille katsojille - kullekin omalla tavallaan.

Teknistä hiomista ja ajatuksen kirkastamista esityksessä on vielä kylliksi. Mukavalta tuntuu silti se, että jokaisessa viidestä vedostamme eri kohtaukset ovat nousseet mielessäni esityksen keskiöön. Pasolinin ja kakkosen painolastiosion suhteen olen ehkä kriittisin - ne eivät kohtauksina toimi niin hyvin kuin niiden pitäisi, eikä ongelma ole esiintyjäntyössä vaan teknisessä toteutuksessa ja itse visiossa. Saattaa olla, että jompaakumpaa koitetaan tässä muutella tai jopa poistaakin. Uutta tekstiä kirjoitan Jumalan Teatteri -osioon, nyt tosin positiivisen kautta. Tehdään ehdotus genen jatkolle, ainakin.

Tekijänä - tämä on tunne tässä vaiheessa, mutta kuitenkin - tämä on ollut minulle myös monia aiempia esityksiä kevyempi prosessi. Ei työmäärältään, vaan yleisfiilikseltä. Olen voinut paremmin henkisesti ja luottanut juttuun pitkään. On vaikeaa selittää, miksi näin. Paljon johtuu porukastamme, jonka yhtenäisyys oli pitkään hakusessa, mutta joka loppusuoralla kaikessa heterogeenisyydessään hitsautui ennen kaikkea esityksen itsensä taakse. Osasyynsä on varmasti myös hengittävällä harjoitusmetodilla ja muilla työtavoilla.

Joskus hiljaisina illan hetkinä mietin myös, että tämä lauma on minulle ainut mahdollisuus töiden tekemiseen täällä. Se on jo siksi rakas, tärkeä. Kun katselee muita alan ja kaupungin taideyhteisöjä, porukkamme tuntuu myös harvinaiselta terveeltä ja asenteeltaan loistavalta jengiltä. Jos syksymmällä tuntui siltä, että välillä olo on liiankin nuorisokerhonsetämäinen, nämä fibat ovat kyllä matkan varrella karisseet harteilta. Tähän laumaan tosissaan haluaa kuulua.

Näinä päivinä tuntuu myös hyvältä ajatella, että minne ikinä tämäkin porukka leviää opintojen ja muiden hommien merkeissä, tämä yhteisö on jotakin sellaista, joka on aina - siis ainakin vielä pitkään - olemassa. Se on kollektiivi, hajanainen mutta hengeltään viriili lauma ihmisiä, jotka tuntevat voimansa ja heikkoutensa ja joille ei todellakaan vittuilla.

Moni osa manifestistamme on jo käymässä toteen, ja yhteisöideaalin etsimisen suhteen taidetaan olla myös oikealla tiellä. Siltä tuntuu. Tänään, täällä Suomen Turkkusess.

P.S. Muistakaahan vappubileet Messeniuksentiellä!

eino