Minun on sukellettava nyt analysoimaan, tästä pelistä on tainnut tulla totista totta ja siksi näppäimistö vetää puoleensa, nyt kihelmöi

Taidetta todellisuudeksi
On vaikea nähdä leikin taakse. Näyttämöllähän on totuttu näkemään naamareita, peruukkeja, suuria hattuja ja savua - se ei näytä todellisuudelta. On vaikea tarttua poliittisen teatterin kysymykseen, koska se tarkoittaa jonkinlaista irrottautumista lavan illuusioista, lavan tapahtumien pitämisestä leikkinä. Politiikan kai pitäisi olla muuta kuin leikki, lähes päinvastaista, järkevää ja haudanvakavaa. Politiikan maailmassa ei voisi olla käytössä hurlumhei-poliisivaloja vaan oikean poliisiauton valot vain.

Julkisuus
Näytelmämme on saanut julkisuutta lehdissä mm. kritiikin ja Einon vastineen muodossa. Tuo kaikki tähän mennessä koettu julkisuusrumba saa näytelmän ainakin omissa silmissäni näyttämään todellisemmalta, todellisuutta kuvaavammalta; se tuntuukin olevan taistelua vallasta ja huomiosta, keskustelua, väittelyä, siis jotakin muuta kuin satua ja leikkiä. Siksi näytelmä on tullut lähemmäksi ja kohti ja pelottavammaksi. On pelottavampaa tiedostaa puhuvansa oikeista asioista kuin maalailla puheella vain fiktiivisiä kuvia. Näytelmässä puhutaan myös ihmisistä heidän oikeilla nimillään - tämäkin on seikka, jota julkisuus korostaa. Ei olekaan kyse pienen porukan keskinäisestä juoruilusta vaan laajemmasta, julkisesta osoittelusta. Haluamme olla mukana kääntämässä teatteritekemistemme seuraajien päitä niin, että heidän katseensa osuisivat juuri tiettyihin henkilöihin ja heidän kauttaan rakenteisiin, joissa uskomme olevan paljonkin katsomisen ja näkemisen arvoista.

Vieläkin tämä on tutkimusprojekti
Minun tutkiva katseeni on tässä vaiheessa lähes yksinomaan esityksessä, sen yksittäisten palasten muodoissa, toteutuksen energiassa ja katsojissa. Haluaisin katsoa muuallekin. Saamaamme palautetta on vaikea ottaa vastaan, kun on itse liian kiinni esityksen maailmassa, sen kiihdyttävissä ja suvantokohdissa. Palaute on ollut niin kattavaa, kokonaisuutta kuvaavaa yleensä, ettei sitä voi edes ymmärtää. Minä en osaa katsoa esitystä kokonaisuutena. Kuitenkin olen palautteiden perusteella vähän kallistumassa sille kannalle, että juuri siinä kokonaiskuvassa on se merkittävin poliittisen teatterin meidännäköinen juonne. Ei pienissä liikkeissä, sanoissa, lyönneissä - yksittäiset asiat lavalla lienevät katsojille jollakin tavalla jo tuttuja - vaan siinä, miten ne liittyvät toisiinsa, ruokkivat toinen toistaan, elävät tämän esityksen mukana muodostaen yhden, suuremman, uudemman paketin. Tiedä häntä.

Suuri eettinen/ taiteellinen/ poliittinen tehtävä?
Mistä tässä oikein on kysymys? Onko meidän tehtävämme tuoda esiin nimiä, numeroita, ehdotuksia? Onko meidän tehtävämme ainoastaan nähdä tehtävämme tärkeänä? Minä haluaisin seistä asioiden takana, mutta en tarkalleen keksi minkä taakse asettuisin, koska asiat ovat niin ristiriitaisessa suhteessa toisiinsa. Selvimmin vaateemme ja ehdotuksemme tulevat toki ekan lopun - tokan alun kohtauksissa esille mielestäni. Kuunnellessani tekstejä horjun joka kerta ajatuksieni kanssa, kun en osaa päättää, että onko tuo juttu oikeasti minunkin totuuteni ja faktani ja olisinko minäkin valmis tuomaan sen julki. Tänään olin kauhistunut tiskivuorostani, mikä paljastaa yhden puolen ajattelustani: Minä olen aika sokea tekemään kunniaa ja työtä asioille, jotka ovat minulle jotakin kautta tärkeitä tai hyvää tekeviä, mutta joita en (mielestäni ainakaan) aivan suoraan ja selkeästi hyödynnä. On helppo ummistaa silmänsä tiskiläjältä, samoin kuin pesemättömältä pyykiltä, käsittelemättömiltä vääryyksiltä ja kipeiltä sanasotkuilta. Sellaista ei ole minun pikku maailmassani olemassakaan, koska minähän en taakseni sotkuja jätä! Mutta kun jätän! Jätän vain suurisuisemmat ja pinnalta rajummat selvittelemään asioita puolestani.

"Tsemppiä"
Minun on todettava, että (kaikella kunnialla tsemppaajia kohtaan) hieman ahdistun selkään taputtelevista tsemppailuista. Pitäisikö ajatella, että tämä tutkimusprojekti ja esityksemme, siihen liittyen sananvapauden kysymykset ja vallanpitäjien kritisointi kulkevat eteenpäin ainoastaan tsemppien tuella? Hiljainen peukun nostaminen ylös, varovainen onnentoivotus, pelkästään niilläkö meidän pitäisi jaksaa uskaltaa ratsastaa eteenpäin? Ei yksin tsemppien varassa voi edetä.

Vaikka joka ainoa katsoja kuiskaisi tsemppinsä esityksen nähtyään, esitykset päättyvät joskus. Loppuun pitäisi kehittää joku palkinto. Projektin muodossa vielä esityksiä hieman pidemmälle toivottavasti jatkuva pohdinta saisi luvan tuottaa tulosta. "Paltamon kesäteatterissa näkisi taiteellisesti korkeatasoista teatteria" ja sellaista.

Tuloksen pohtiminen alkoi pyöriä mielessäni, kun näytelmän ja todellisuuden raja aloitti hämärtymisensä silmissäni. Koska eikö todellisuudessa tapahdukin muutoksia? Vain lavalla tapahtumat tavallisesti pysyvät rajoissa (ainakin esityksen tekijöiden itse itselleen määräämissä, omissa rajoissaan) ja palaavat kumarrusten jälkeen alkutekijöihinsä. Kulissit laitetaan pinoon - minnekään ei sittenkään ollut rakennettu oikeaa unelmakaupunkia. Pienestähän tuokin muutosten ja tulosten tekeminen lähtee, todetuksi on tullut jo moneen kertaan. Sisustustrendien top5 listalla olisivat tuskin vielä joku aika sitten olleet punaiset tai mustat tekstilliset puiset kyltit.

Aah, purkaus ohi. Nyt voin taas lakata ajattelemasta vähäksi aikaa. Huomenna haluan heittäytyä esityksen imuun ja nauttia ja kärsiä siitä sillä ja vain sillä tavalla, jonka osaan: yksittäisistä kohdista suurella tunteella. Ja kenties on niin, että meidän, esiintyjien, suurin tehtävämme on nähdä tehtävämme tärkeänä!!!???

Elinam