Välitestamentti

Terve kaikki

Tässä ennen kuin syöksyn loman pitkään joutilaisuuden ja retkeilyn kuiluun testamenttaan teille joitakin viime aikoina päähäni putkahtaneita asioita.

Minä olen lukion filosofian 1. kurssilla juuri nyt. Tänään yksi kurssin oppilas tuumi mainiosti kysymykseen ihmisen ja kiven eroista: "Kivi on irronnut jostakin yhdestä isosta kalliosta, mutta ihminen ei ole irronnut mistään."

Juutuin virkkeeseen ja päätin yrittää ujuttaa sen ajatusta poliittisen teatterin tutkimusprojektimme minussa herättäneisiin mietteisiin. "Ihminen ei ole irronnut mistään." Ruumiin kielestä kiinnostuneena ajattelen usein, että olen itse hieman irronnut itsestäni, ruumiistani. Että todellakin olen irronnut jostakin perustavanlaatuisesta, että en osaa käyttää ruumistani enkä määrätä sitä.

Tämän hetken kiehtovimpia ongelmiani on politiikan ja ruumiin käsitteiden limittäminen toisiinsa. Innostus tarttui ja ajatusvyöry lähti juoksuun kirjasta, Kokkosen, en muista etunimeä, oivaltavista sanoista. Että kaiken tekemisen, muun muassa taiteen ja politiikan, juurella on tekijän, ihmisen suhde omaan ruumiseensa. Yleensä hyvin kaukainen... Vertauskuvallisesti suhteessa lähimpään kehoon, siihen, jossa itse asuun, on käynyt samoin kuin suhteessa muihinkin läheisimpiin asioihin. Omaa lähiympäristöä ja läheisiä ei jakseta tutkia. On kuroteltava. Edes maapallo ei riitä - ennen kuin Maan meret on edes suurimmaksi osaksi saatu tutkittua lennetään jo avaruuteen.

Pitäisikö siis pysähtyä ja jäädä apinamaisesti nyhtämään hilsettä päänahastaan? Tunkeutua jokaisen lihaksen luokse, koputella luita ja tunnustella, haistella, maistella? Ehkä. Mutta vielä olennaisempaa olisi minusta liikkua. Vapautua edes toisinaan keskivertoihmisen ergonomialle massatuotetuista välineistä - istuimista, pöydistä, jumppakojeista, housunnapeista, biljardikepeistä. Jokaisen pitäisi saada edes kerran elämässä tuntea olevansa tyhjän päällä, liikkumassa kuin tanssien, ilman suuntaa ja tarkoitusta.

En tunne ruumistani yhtään ketään paremmin, mutta ylpeänä voin sanoa, että olen tuntenut ruumiin liikkumisen, tanssin riemun. Päämäärättömyyden riemun. Päämäärättömyydestä on tullut minulle tavallaan päämäärä. Uskon, että kokemus vahvuudesta syntyy heikkouden, tasapainon menettämisen pelon ja päämäärättömyyden avulla. Ja kaikki haluavat toisinaan olla vahvoja. Monet sanovat olevansa vahvoja. Joitakuita kutsutaan vahvoiksi. Poliitikoiksi, taiteilijoiksi... (näin niin kuin säälittävimmin aasinsilloin aiheessa pysyäkseni.)

Eli hmm. Mitenkäs tällainen liittyi rojektiimme. Kokkoska saattanee jollakin tavalla jatkossa liittyäkin, kukaan ei tiedä. Tapamme kokeilla kohtauksia on ollut tähän asti suhteellisen fyysistä. Ja ehkä erilaista. Kuvissakin söpöilevät kummituseläimet olivat näyteltyinä mitä kiinnostavimpia hahmoja. Oman kokemukseni mukaan kun köpöttelee itsensä ympärille kyyristyneenä ja liikkuu niin lähelle toista, ettei tarvitse edes kurottaa, tuntee todella omaavansa jossakin juuret. Jotakin yhteistä on minulla ja muilla, joku kallio... Ainakin keho.

Voi anteeksi. Tulipa tesskstiä. Piti paasata kokonaisen viikon edestä. Seuraavat treenit missaankin siis. Mutta sitten taas täysin rinnoin eteenpäin. Nauttikaa puuhistanne, lomaillen tai töiden lomassa.

Elina ämmä