Minä en ole yksin

Keikka on nyt sitten ohi. Huokaus ja tärinä sentään. Oli vaikeaa katsella eilen liikutuksensekaisia ihmisiä ja olla itse jotenkin olevinaan, liikuttumatta, pidätellä kuohujaan kotiportaille asti.

Tästä toipuminen ottaa aikaa, kenties paljonkin. Olo on samaan aikaan täysi ja tyhjä. Tuntuisi helpolta vajota jonnekin itsesäälin syövereihin, hautautua märehtimään tilannettaan, joka kuitenkin on varsin valoisa, hyvä. Ehkä kuitenkin on vaihtoehtoja, arjessa kiinni pitäviä unelmia, hetkiä edessä, tänäkin syksynä?

Ennen sänkyynvajoamista eilen pohdin, että tämä yhteisö ei ole merkinnyt minulle vain työtä, huvia ja kotia, vaan se on tehnyt olemassaoloni täällä merkitykselliseksi. Saanut tuntemaan, että tällä työllä todellakin on väliä; ettei ole yhdentekevää, mihin joukkoja kuljetan ja mihin joukot kuljettavat minua. Puhun tietysti paitsi Paskasta, myös koko pitkästä prosessista harrastajateatterin kanssa.

Tähän syksyyn tiivistyy paljon muutoksen pelkoa ja odotusta. Vituttaa ettei ole ohjattavaa, ja samaan aikaan yritän nauttia siitä. Nähdä unia toisista kaupungeista ja tästä, uusista ihmisistä ja vanhoista. Tehdä oloni jotenkin kotoisaksi muissa hommissa, antaa tulevien juttujen muhia ja levätä paljon ja ahkerasti.

Eilen bussissa havaitsin, että pieni äkäpussi lapsi minussa jäi vaille julkista tunnustusta koko prosessista, taas kerran. Se on kiukkuinen ja pikkumainen vekara, eikä minua hirveästi huvittaisi jutella sen kanssa. Voi olla, että olisi riittänyt, että kuka tahansa katsoja olisi sanonut, konkretisoinut, mitä esitys todella sitten sai aikaan. En oikein näe sitä satoa, metsää puilta. Tämä on tavallaan naurettavaa, kun muistelee, millaisissa tiloissa perjantainakin katsojamme poistuivat esityksestämme, millaisia tunnekuohuja, millaista ravintoa ja älyn ruokintaa esitys taas kerran (ja millä tavalla!) harjoitti, ja millainen olo itselläní nyt on. Tällaisia kokemuksia ei saa montaa elämässään. Pitäisi tuntea kiitollisuutta ja iloa (ja vaikkei huvittaisi, varmaan kohta jo tunnen, ja tunnenkin).

Ehkä aihe itse on vain niin helkutin ankara ja vaikea, erityisesti vastaanottaville osapuolille. Politiikka, teatterin politiikka, jotenkin näistä aiheista on niin helppo nähdä punaista, vedellä herneitä ja nostella adrenaliinitasojaan. Julkinen keskustelu trivialisoi koko mesitsimme. Siitä jäi paska maku suuhun, ja sen takia kirjoittelun ja keskustelun määrästä (27 tekstiä yhdestä esityksestä!) ja tapahtumisesta ylipäätään on vaikeaa iloita. Vielä.

Mutta tulevaisuuksia on. Minulla, meillä, kullakin meistä erillisinä, ja ehkä juuri siksi myös yhdessä. Tämä kokemus oli jaettu, eikä se muistista ihan äkkiä häivy. Panttaan varmaan vielä ja pitkään ja paljon, mutta luulen kyllä, että jos ihmeitä ei tapahdu, haluan jatkaa tätä prosessia. Laajasti ymmärrettynä, ei suoraan politiikan tai poliittisen teatterin saati kokonaan saman ryhmänkään kautta. Siis: ehkä enemmänkin taiteen tekemisen meininkinä, filosofiana, elämäntapana, ja yksittäisinä projekteinakin. Tämä tie tuntuu niin tärkeältä ja kiinnostavalta. Vähän konkreettisemmi: käänne itsessään on mielessäni ilmeinen: jos Paska näytelmä pohti 1900-luvun teatterin uudistuksia, seuraavaksi on käännettävä katse 2000-luvun uudistuksiin, "asettautumalla" liki sadan vuoden päähän, kuvittelemalla teatterille tulevaisuuksia. Tästä rakentuu tietenkin jonkinlainen utopia. Samalla käytäntöjä voisi uudistaa esiintymisen suhteen liikkuvimmiksi: puolet esityksistä Kajaanissa, puolet muualla Suomessa / maailmalla. Harjoitusdemoja work-in-progressluonteisesti, pitkillä periodeilla. Selkeästi ulospäin, isommin tavoittein, isoille ja pienille areenoille, rahatta jos pakko. Alkuun kiinnostaviin esitystaiteellisiin tiloihin ja myös laitosteattereihin, siis muillekin kuin näille parille festarille. Muutaman vuoden päästä voisi ehkä sitten iloita pienen kainuulaisen harrastajaryhmän matkustelusta Euroopan teatterifestareilla näkypankkiensa kanssa. Samalla työ voisi inspiroida tekijöitä ympäri maata töihin kanssamme - euron tai viiden tuhannen korvauksella.

Tämä on tietenkin puhdasta utopiaa, idealismia. Ja kuitenkin, pienemmin näyin ei omia taiteellisia intohimojaan kannata ruokkia. Maaperä, jossa nyt teemme töitä, on niin oivallinen, että raskasmetallijätteen suoltaminen sen kiduksiin olisi anteeksiantamatonta.

Saas nähdä miten käy. Hyvin kaiketi;)

Tulevaisuuksia kohti, arjen puurtamisen ja haikean muisteloinnin kautta.

Olette kaikki rakkaita, tyypit.

eino