Hihansuita käärimässä taas

On tuntunut mahdottomalta kirjoitella tänne. Ei ole ollut ajatuksia suoraan Paskan suhteen. Nyt rojekti on palaillut mieleen vertailukohtana Töpöhäntään. Haastetta on löytynyt kummastakin, henkilökohtaista ennen kaikkea. Paskaa tehdessä Eino moneen kertaan tehtävissä ja muissa sellaisissa kehotti usein tekemään itselle uutta, siis eräänlaisia rajanylityksiä. Töpöhännässä on sama juttu, minulle ainakin.

Uuden tekeminen on käsittämättömän kuluttavan tuntuista. Inhottava ajatus - minä nimittäin haluaisin kernaasti olla rohkea ja uudistava. Toisaalta en osaa edes kuvitella täysin rauhallista ja itseensä jatkuvasti tyytyväistä uudistajaa. Itselle uusi tuntuu epävarmalta, hävettävältä, turhalta, vaikealta, säälittävältä. Pahin epätoivo nähtävästi onneksi kaikkoaa, kunhan pieni rutiini on saatu, mutta koska kaikki vanhakin on aina tehtävä uudestaan - ainakin näyttämöllä - epävarmuudesta ei pääse eroon.

Estoja tai itsekritiikkiä? Kumpaakin ja jotakin ihan muuta lisäksi. Töpöhännän jännittävissä pääsykokeissa sanoin, että erityisesti haluaisin tänä kesänä opetella ja antautua heittäytymään lavalla. Nyt sitä siis on tullut heittäydyttyä sadan rosentin asenteella joka harjoituksissa. Kissanviikset ja kaikkea kanssa ja niinpä varmaan, sanon minä! Päässä on lukkoja ja kielessä on samoja ja, apua, kehossakin on!

Ja minä kun Paskan jälkeen luulin, että kaikki tavanomainen yleisökontakti on sen jälkeen lasten leikkiä. Tulos: eilen Töpöhännän läpimenossa ajattelin katsojia koko ajan, mutta en kipakoimmistakaan päänsisäisistä kehotuksistani huolimatta uskaltanut katsoa yleisöä kunnolla kertaakaan. Olisi tuntunut liian hankalalta ja aktiiviselta tarttua jonkun pahaa-aavistamattoman katseeseen, ja innostaa tai edes vain kohdata sitä ihmistä ja yrittää vetää hetkeen sisään edes hetkeksi, jos ilme näyttäisi tympääntyneeltä.

Liian suuria tavoitteita kai. Saattaa olla poliittisen teatterin tutkimusmatkalla pieni osuutensa asiaan. Sillä tiellä tulin moneen kertaan vakuuttuneeksi siitä, miten teatterilla pitäisi olla tekijöilleen ja katsojilleen jotakin merkitystä, sen tulisi tuntua henkilökohtaiselta ja tärkeältä, eikä vanhoihin uomiin juuttuminen kehitä, ilahduta tai auta ketään - siis tosiaan Pitää innostua omasta työstä, kokeilla uusia asioita ja kehittää suhdetta toisiin ihmisiin lavalla ja yleisössä.

Ja kun on kerran jonkun porukan kanssa lyönyt (edes ajatuksen tasolla) kädet ja päät yhteen ja huutanut joukkuemoton: "Yhteisöllisyys!", ei tuollaisia suuria tavoitteita rohkene lähteä petturimaisesti unohtelemaankaan...

Myöhemmin lissää. Aion purkaa oman Paskani näille sivuille tai jonnekin, edes siihen pisteeseen kuin mahdollista, sitä mukaa kun ajatuksia viriää. Se tuntuu tarpeelliselta. Tutkimisen parissa vietetyt kuukaudet jättivät monenlaisia kyhmyjä mieleen, hyviä ja vähän ahdistaviakin. Niitä tutkimalla tulee varmasti tutkineeksi samalla omia asenteita, arvoja ja päämääriä elämässä. Ei mikään kovin turhalta tuntuva ajatuskakku.

Elinam