aatonaaton yönä

Plari hippusen päivettyi tuossa pienen työrupeamani viime metreillä (muutenkin kuin Annasen poistumisen takia). Ihana tunne kun asiat alkavat kirkastua. Edes hivenen. Kirkkaiden kuvien ja havaintojen löytäminen ja esittäminen on mahtavaa puuhaa, semminkin kun kokemus tästä kaikesta ympärillä on niin usein sumea, sekava ja suttuinen. Mutta on siellä vielä riittämiin työstämistäkin. Kaikista eniten mietityttää tuo jumalan teatterin osio - se kysymys asettuu niin vaikeaksi mielessäni, etten ole keksinyt vielä yhtäkään mielekästä tai edes ei-latteaa toteutusvaihtoehtoa. 2000-luvun Jumalan Teatteri? Vuosikymmenen teatteriteko? Vihollisen filosofia? Rankistelu, militantit eleet teatterissa? Miten suhtaudun näihin? Mielipiteeni ko. teoksesta on kyllä varsin selvä, mutta sillä on vielä vähän tekemistä oman kohtauksemme kanssa.

On annettava ajan kulua? Niin kai, puskemallakaan kun ei jälkeä tässä tapauksessa synny.

Viime päivinä olen myös viettänyt aikaa haaveillen esityksestämme. Unelmoinut sitä eteenpäin, kuvitellut millaisen jutun keskellä ja äärellä voisin ja haluaisin istua huhtikuussa katsomossa. Saanut kiinni omista haluistani ja unelmistani ja muistanut monia pikku juttuja, joita pidin syyskuussa tämän esityksen lähtökohtina ja jotka sittemmin olivat ainakin osin unohtuneet.

Kaikki avaimet ovat käsissämme, mihin tahansa. Se on hienoa. On tunne siitä että tässä voi oikeasti tehdä ihan mitä huvittaa juttunsa kanssa, tehdä unelmaansa todeksi. Ja puhua niistä tärkeistä asioista ja kaikesta rakkaudestaan teatteriin, näyttämön ihmeeseen. Tästä on hyvä ponnistaa tulevalle vuodelle.

Loppuun vielä Hotista muistinvaraisesti: "Nykyistä huomattavasti useampien teatterintekijöiden tulisi valita itselleen naiiveja utopioita kuten maapallon pelastaminen tai ihmisten vapauttaminen. Ei ole väliksi, vaikka utopiat olisivat pelkkiä suggestioita. Ilman niitä ei pääse mihinkään."

Rapsakkaa yötä,

eino