Marraskuu, 156:s posti

Kopassa suhisee ja kovaa. Eilisen jälkeen jäin miettimään tanssin merkitystä tässä ja toisaalta muissa aiemmissa teatteritöissäni. Mahnossa se oli vauhdin tuoja ja tarinoiden eteenpäinviejä, Mustassa Leskessä yhteisön ja ajan tuntojen abstraktimpi kuvastin. Entäpä nyt? Yhtä lailla kuin tuntuu tarpeelliselta syöksähtää ismien ja ajattelijoiden maailmaan, tuntuu tärkeältä repäistä itsensä irti niistä - tämä koskee niin tanssia kuin teatteria ja musapuoltakin. Elina viesteili eilen illalla vielä vaikeudesta uuden löytämisen suhteen, kun ollaan tekemisissä 60-luvun kliseiden kanssa. Kliseiden hyödyntäminen kun ei ole mikään piisofceik. Siinä on tietty näkökulmaharha - olennaista ykkösnäytöksessä ei ole löytää uutta vaan vanhaa, kunkin ajan, ismin, ajattelijan henki ja sovittaa nämä yhteen uudeksi kombinaatioksi pienin kommenttimaustein. 60-luvun suhteen luulen, että ongelmamme on ollut fokuksen hajaantuminen turhan yleiselle tasolle. Tämä kuuluu niin musiikissa kuin tanssissakin eilen treenaamassamme pätkässä. Täytyy keskittyä siihen, mihin kohtaus varsinaisesti porautuu - vasemmistolaisen taiteen ongelmiin ja haasteisiin.

Tykkään kauheasti sellaisesta ilmapiiristä, jossa asiat ovat prosessoinnin ja muotoutumisen tiellä, eikä mikään ole kirkossa kuulutettua - niin hermoja raastavaa ja vittumaisen hidasta kuin se välillä onkin. Täällä on selkeästi myös opiskeltu tällaista työtapaa, osin varkain, osin täysin tietoisena toimintana. Olennaista on kysyä oikeita kysymyksiä ja pysyä liikkeellä niiden äärellä.

eino