Utooppinen ihottuma

Bongasin kolme valkonaamaa illalla. Hymyilytti ja liikutti yhtä aikaa. Luin tässä joku päivä jostakin, että taide ei näytä sitä, mikä on, vaan sen, mitä voisi olla. Voisi olla uusi Kajaani, jossa kaikki kantaisivat mielenmutkiaan kylteissään hartioillaan ja tupsuttelisivat valkoista meikkiä kasvoilleen. Utopia, mutta sennimisiksi alistukoon nöyrästi kaikki toteuttamista vailla olevat projektit, ne harmaan poliittisetkin. Eihän sitä koskaan tiedä, mikä käy toteen.

Itse olin eilen Erilaisen luontoillan yhtenä "punalippiksien" ryhmänvetäjänä. Koettiin tanssiesityksiä ja taskulamppujen heiluttelua. Punainen lippalakki päässäni haaveilin pääsystä tanssimaan, pois yleisöstä. Voi, miten onkaan olemassa monia järjestysmiehiä, ohjailijoita ja lipunmyyjiä, jotka nuuhkivat taidetta läheltä itse sitä näkyvämmin tekemättä.

Sunnuntainen räppi-istunto. Suomen kieltä on mukava väännellä rytmikkääseen muotoon, sen kai huomasivat jo entisaikojen väinämöiset. Joissakin lauluissa, erityisesti oopperoissa, armoisa kielemme tosin kuulostaa venytettynä ja kiekaistuna aivan karmealta. "Voooi, sinäkö näit piimeässää/ ka-a-a-a-aaarhun meetsässäää?" Kumarrus rapin osaajille: sana on sana eikä yhtään sen venytetympi.

Elina